Se jokaisen vanhemman toive lahja!

Hössötykset ohi (VIHDOIN) ja meillä alkaa kuuluisa kauan odotettu lapsivapaa huomenna! Ajattelinkin, että siivoan tänään ja hoidan kaikki "juoksevat" asiat, jotta voin vain sen kokonaisen VIIKON keskittyä hiljaisuuteen ja rauhaan, tiedättehän? Rentoutua! Tietenkin poikaa tulee ikävä, mutta joskus se pieni välihyppy vain virkistää taas seuraavaan kröhöm puoleen vuoteen. 

Ja hei, tulihan meillä pukkikin käymään. Ja voi sitä riemua, kun tajuttiin kuinka kilttinä sitä oltiin taas vuosi oltu. Paketeista paljastui muovailuvahaa, uusi yölamppu, vaatteita, kassakone, leluja ja sitten... Se joululahja, joka on muuttanut parissa päivässä meidän "rauhallisen" asunnon poliisiautojen pillien karnevaaliksi. Tulipa sieltä paketista siis oikein äänillä varustettu poliisiauto! Ihanan mieleinen lahja on pojalle ollut! Tosin meille herkkä korvaisille mistään mitään tajuaville aikuisille siitä on tullut kirosana. 

"Viiiiuviiiiuviiiiiuviiiiiu, huomio huomio hätätilanne" huutaa asunnossa lähes ympäri kellon. Alkuun se oli hauskaa, (kaksi päivää) mutta nyt. Ajateltiin katsoa televisiosta uusintoina stand upia ja poika istui poliisiauton kanssa vieressä, sormi tiukasti nappulalla, jonka jokainen vanhempi tietää. Se jatkuva toisto ilman taukoja. "Viiiiiuviiiiiiuviiiiu" ja sitä rataa. Televisiosta volumea hieman isommalle, jotta ei tarvitsisi tyytyä pelkästään huulten liikkumiseen ja renkutus vain jatkuu. Puolituntia sitä vielä jaksoi, mutta toinen tunti kun lähti käyntiin, alettiin jo kurkkimaan miten patterit saisi näppärästi muljautettua pois. Noh, poika paineli nukkumaan ja nyt meillä on kaunis hiljaisuus kämpässä. Siirrän pattereiden pois ottamista viikolla, sillä aion pakata tuon kyseisen auton pojan matkaan mummolaan. Kjehkjeh...

Viiiiuviiiiiuviiiiu terveisin : K

Nauloja ja romantiikkaa

Tässä oltiin kömpimässä sänkyyn ja miehekkeen puolelle oli osunut pari naulaa, mun tän päiväsen projektin myötä. Seinät betonia ja mikään ei uppoa niihin "kauniisti", joten minäpä likka se nykäsin pari taulua listanauloilla sitten kiinni. KRÖHÖM, ei katkennut kuin 8 naulaa... 

Mä siis käytän nauloja aivan jokaisessa asiassa. P.s meillä on yks lamppukin lyötynä naulojen kera seinään ;)  

Ja mitäpä muuta, aivan tavallista toilailua. On ihanaa kun toinen on aivan yhtä pönttö kuin itsekin. Me haastetaan toisiamme, mitä typerämpiin vetoihin.... Kävelin tuossa eilen  20 kilometrin lenkin, kun väiteltiin etten jaksa muka läpytellä. Ha haa, jaksoinpas. Perse ja reidet kyllä meinasivat 17 kilometrin kohdalla sanoa itsensä irti, mutta upeasti ne vaan perässä raahautui! 

Uusi kotikin alkaa jo olemaan aikas bueno ja hieman tavarat hakee vielä paikkaansa. Muun muassa tuo katiska... Ei vaan, ihanaa et mieskin osallistuu ja sanoo, sekä tekee myös meidän kodista kodin näköisen. Aaaaaaaaaaaaw!

 Hassun hauskaa viikonloppua ;)

Ja me yhteen sovitaan!

Tiedättekö mä pyöritän sormia näppäimistöllä ja mulla ei tule mitään järkevää ulos. Böym. Katson ikkunasta kellertävien lehtien tanssia syyskuun tuulissa. Ajattelen sinua. Tiedät kyllä. Ajattelen sormiesi kosketusta, tuoksuasi. Sinua. Kokonaisuudessa. 

Rakastuminen. Tuo varpaita kutkuttava tunne. Tekee syyskuisista öistä pitkiä. Arjesta hassua. Ajatuksien karkaaminen. Kehon kihelmöinti. Joka sanasi alkaa hänen nimellään. Aika helvetin ällö mielen hairahdus. 

Silmäsi leimahtavat roihuun. Katsot minua. Katson sinua. Tämä rakkaus ei ole täydellistä. Eikä siitä tehdäkkään sellaista. Naurahdus. Turvallisuus. Pintaa kiillottamatta. Sinä. Minä. Nytkö on Me. Sovitan sormeni omiisi. Ne ovat kuin muottiin valettu. Näykkäset korvaa. Olkapäät nousee. Kylmät väreet. Aitoutta. Rehellistä. Sitä tämä on. Ei täydellistä, mutta aitoakin aidompaa. 

Muu Muu, I Lav Juu!

-K

Oonko myöhässä jos takaisin tuun?

Mun seikkailut alkaa täällä päässä olemaan finaalissa. Kappas! Mulla oli todella vaihde rikas vuosi ja en vain saanut kotia tänne rakennettua. Tai sanotaan näin hienosti, et musta jäi palasia tuonne metsän keskelle ja aika isoja palasia jäikin!

Mun suunnitelmat alkavat olla lukkoon lyötyjä ja mä nostan kytkintä täältä. Ainoa mitä mun aivan ihan yli paljon tulee ikävä, on mun työpaikkaa ja tietenkin työkavereita. Ja mä poistunkin täältä taskut täynnä kokemuksia ja puhtia uusia kokemuksia varten. Ja nou panik, mua ei maataloudesta saa revittyä veks! ;)

Mitä mulla jäi jälkeeni viime vuonna?

Mun tukiverkosto. Ihmiset. Ystävät. Sukulaiset. Kaikki! Mä tajusin tän viimeisen vuoden aikana, että mä olen onnellinen, kun mulla on tämä apinalauma ympärilläni. Ne jotka tietävät musta kaiken ja ennen kaikkea se, ne ihmiset jotka saavat mut hymyilemään. Monta kertaa meinasin kirjoittaa tästä, mutta se et mä rustaan johkin blogiin mun ikävää, ei se kerro sitä koko totuutta, eikä todellakaan poista sitä ikävää. (Vitsi mikä shokki). Joten meitsi come back! ;)

Mut hei, mä tajusin sentään jotain: Mun ei tarvitse kiillottaa pintaa kenenkään takia, vaan voin olla just se rosonen aito minä ja mä kelpaan näin ! 

Hetki Se!

Leikitellääs ajatuksella. 

Tapaat ihmisen. Sanotaanko vanhan tuttavasi. 

Katseenne pysähtyvät. 

Ainoa asia mitä tajuat, on tämä kyseinen ihminen, joka seisoo edessäsi. 

Tutkit häntä katseellasi. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi vuosiluku. 

Sama rysähdys rinnassa. Autot ajavat ohitsenne. Taustalla basson ja ihmisten melu. 

Mutta ainoa mitä tajuat. On juuri Se Hetki. 

Tajuat, että etsimällä et ole löytänyt sitä. Mikä nostattaa hymykuoppasi, 

saa kätesi tärisemään, vatsasi vellomaan.

 Se vain tupsahtaa eteesi. Ja sen vain tietää sisällään, että tämä on Se Hetki.

Hölmöä eiks jee?

Sinä kakkakorva menninkäinen!

Tiedättekö kun olet vielä aivan vieras jollekin ihmiselle, totta kai, jokainen yrittää silloin tehdä vaikutuksen. Hmmmmm, miten sen sanoisi.. Yrittää olla normaali ja näyttääkin aivan ihmiseltä. Koska se ensi tapaaminen on kaiken a ja o. Niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Tulet muistamaan sen hetken fiiliksen, kuinka sinua puhuteltiin tai mitä keskustelitte. Mitä näitte, teitte, listaahan saa jatkettua aivan loputtomiin. 

Itselläni on ollut aina se ongelma, että saan tehtyä näistä ensitapaamisista aina jokseenkin erikoisia. Hyvin mieleen painuvia... Millon mulla on paskaa korvan lehdissä saati varpaissa. Millon kahvit pitkin valkoista hupparia. Kädet öljyssä. Kulmakarvat violettina (aivan tosi tarina! Ja vieläpä vahinko) Millon saatan lipsauttaa suustani sammakon (rupikonnan ennemminkin). Joskus kun pitäisi olla hiljaa, mä töksäytän jotain tyhmää. (ex-anoppilassa kerroin sikojen lisääntymisestä, siinä vaiheessa olisin halunnut painua niin syvälle sian perseeseen. You know, kun ihminen joka ei ole maatalous alalla, joutuu kuuntelemaan VÄKISIN :D ) Ja kauheinta on vieläpä se, kun itse tajuaa tilanteen, niin mä en edes osaa lähteä enää korjaamaan sitä. Mutta jäänpähän mieleen! ;)

Varmaan joskus mun läheiset kokee sen kuuluisan "henkisen väsymyksen" mun kanssa. Ihan silläkin, et vaikka yritän käyttäytyä normaalisti, silti mun sisällä asuu sellainen lapsenmielinen menninkäinen, joka haluaa ajatella, että elämä on tehty elettäväksi. Ja "yks" pikku mokahan ei maailmaa saa kaataa ;)

Hauskaa Viikonloppua! Lisää toilailuja luvassa ;)

Muu Muu, I Lav Juu

Mikä näissä tötterö korvissa kiehtoo? Siis lehmissä. 

Silloin aikoinaan kun aloitin työskentelyn näitten hörö korvien kanssa, pelkäsin niitä. Kävelin pitkin seinän vierustaa kun yksikin erehtyi edes vilkaasemaan meikäläistä. Pienten alkukankeuksien jälkeen, alkoi minullekin aueta näiden eläinten upeus. Vaikka osa ei aivan ulkomuodoltaan hurmaa, niin näiden elukoiden persoonat saivat munkin sydämen aivan pakahtumaan. Nämä uteliaat, lempeät (on niitä vi%&upäitäkin), persoonalliset elukat näyttivät tärkeytensä. Tärkeyden suomalaisessa ruoan tuotannossa. 

"Muu muu, i lav juu" tuli siitä, kun navetalla oli arka hieho neiti. Joka aina väisti, vaikka rauhallisesti lähestyinkin. Noh, tämä neiti oli sitten kiimassa aivan liian rakastunut ja erehtyi kohde henkilöstä. Meikäläisestä nimittäin.

Kerrankin tämä kyseinen yksilö uskaltautui lähelle ja antoi rapsutella sekä paijata. Ajattelin totta kai, että hormooni tasapaino kun taas löytyy, niin mennään taas eripuolilla navettaa. MUTTA EI. Nykyään joka kerta tämä rakkaus tulee tervehtimään ja kerjäämään rapsutuksia. Sain siis luottamuksen voitettua ja joka kerta on sellainen sisäinen voiton tuuletus, kun neiti hipsuttelee portille vastaan. Siinä aikamme sit rapsutellaan ja meikäläinen kertoo tuoreimmat paljastukset elämän viisauksista. Ainakin kuuntelee, vaikkei ymmärrä.

Näissä fiiliksissä, leppoisaa Sunnuntaita! "Muu Muu, I Lav Juu!"

Sinä siellä?

Ehkä juuri Sinä, siis sinä juuri! Joka luet tätä tekstiä vasemmalta oikealle, ehkä voisit tunnistaa itsesi ja huutaa HEP!

Juuri sinä, joka huomaat kun asiat eivät ole kohdallaan, et kääntäisi selkääsi. Kävelisit luokseni ja puristaisit lujaa itseäsi vasten, jotta voisin tuntea ihosi ihollani.

Selitäisit minulle, jos jokin sinua painaa. Et pitäisi minua epätietoisuudessa, vaan jakaisimme niin murheet kuin ilotkin.

 

Sinä juuri, joka näet riemuni ja iloni, tunnet energiani itsessäsi asti.

Sinä, joka nauraisit kanssani, itkisit, tanssisit nostaen minutkin ilmaan. Näyttäisit sydämelleni reitin.

Sinä, joka tiedät, että mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään vierestäsi. Sinä juuri tiedät sen. Et pelkäisi tulevia haasteita, vaan rakastaisit ehdoitta. Juuri Sinä!

Tuntisit kaipuun rinnassasi, tuntisit että jotakin puuttuu. Niin kuin minäkin tunnet nyt.

Kun katsoisit minua, tietäisin, että sinä et edes haluaisi kokea ketään uutta, että minä, tälläisenä mini ilkimyksenä riittäisin sinulle. 

Saisit minut hullaantumaan, tekisimme asioita, jotka muistaisimme loppu elämämme. Koska elämähän on nauttimista varten.

 Me uskoisimme, että näin tämä on tarkoitettu. Kaikki pettymykset, sisäiset arvet, ovat koulineet meitä toisiamme varten.

Astuttaisiin askel kerrallaan, ilman suunnitelmia, mutta luottamus, että katseemme osuu samaan suuntaan. Ei kultaiseni kiirehditä!

Ennen kaikkea, toivoisin, että juuri Sinä, olisit se seuraava. En halua enää harhailla. Tiedän, että olemme tällä hetkellä tietämättöminä tai sitten tiedämme. Joten pieni pyyntö, ole seuraava, ole se oikea.

Kuuleeko elämä?

Sisälleni astui hiljaisuus. Pelottavaa. Kaikuu vain. Tyhjääkö?

Tämä elämä on aika ironisen hauskaa. Olet onnellinen, sitten joku potkaisee ja kovaa potkaiseekin. Särkyy kaikki. Siitä lähtee tapahtuma sarja, jota enää voit katsoa vain kädet kattoon nostettuna. Kaikki sattuu kerralla, testataanko siinä sitten ihmisen kestävyys vai antaako elämä kokonaisuudessa muistutuksen kuinka haurasta kaikki on? En tiedä, enkä aivan varma olekaan, haluanko edes tietää. 

Vaikka nyt elämä näyttikin nurjan puolensa, pakko se on hymyillä ja jatkaa eteenpäin. Opittava taas virheistä, uskottava huomiseen, lupa elää. Unelmoida, löytää paikkansa, antaa kaikkensa, nauraa ja itkeä samanaikaisesti. Sitä se elämä on. Täyttä tunteiden vuoristorataa, ylös, alas.  Ja vaikka kaikki muu kaatuukin, niin mun pieni poikani pitää mut pystyssä ja tietenki tukeva sakki, joka seisoo mun takana, mun enkelit!

Koko elämä on lopulta asenteesta kiinni!

The End

Tiedättehän satukirjat. Ne juuri mitä lapsena lueskeltiin. Paksut, monisivuiset, joissa monia tarinoita ja loppu on aina onnellinen. Tässä olen miettinyt ihmisen elämää, me olemme kuin satukirjoja, paksuja, sisältäen eri tarinoita, eri päähenkilöitä, sekoitus komediaa ja draamaa, mutta loppuuko meidän tarinamme aina onnellisesti?

Jokaiseen elämämme tarinaan ei osu se onnellinen loppu, vaikka kuinka yritämme. Uskomme siihen, että se prinssi saa sen prinsessan, rumasta ankanpoikasesta syntyy upeaakin upeampi joutsen tai Jaakko löytää sen pavunvarren. Ehkä se on hyväkin, että emme aina saa sitä onnellista loppua. Ehkä juuri se tekee elämästä mielenkiintoista? Huomatkaa sana ehkä. 

Mutta vaikka osa omista tarinoistanikaan ei ole saanut sitä ansaittua onnellista loppua, uskon, että kun viimeinen tarina luetaan, sen on pakko päättyä onnellisesti. Voisi katsoa niitä pieleen menneitä tarinoita ja todeta, että kaikki ne ilmaan jääneet leijuneet tarinat ilman loppuratkaisua, ovat olleet vain tarkoitus tähän viimeiseen lukuun. Tähän viimeiseen, onnelliseen lukuun.

Mietteliäin terveisin: K

Tervetuloa KEVÄT!

Täällä päin on lumet jo kokonaan karannut maasta ja mukavan lämmintäkin on ollut. Vähän meinaa flunssaa painaa nyt päälle, ihan näin kelien lämpiämisen kunniaks. Tosin tällä hetkellä tuo palautus suomen vuoden aikoihin räpsähti vesi sateena, mut eipähän paikat liikaa kuivu. 

On olemassa sellaisia kevään ensimerkkejä, joista siis tosiaan tiedän että kevät on täällä. Tässä mun joka vuotinen listaukseni.

Motoristit on kaivaneet kypärät varastoistaan ja todella paljon onkin jo moottoripyöräilijöitä ollut liikkeellä. Miekkonenkin kävi päräyttämässä Harrikalla lenkin ja ai että, iski se puoli vuotta pelätty pyöräkuume tännekin. Tässä nyt selaillu erillaisia moottoripyöriä ja sivusta päätynyt ihailemaan noita kaksipyöräisiä voimamyllyjä. Ehkä, ehkä joku päivä.

MUURAHAASET! Ne alkaa tekemään sisälle taas valtatietään kera ohituskaistan. Alkuun nauratti kun poika ja kissat veti niiden murkkujen perässä, mutta... Jos erehtyy silmänsä ummistamaan sohvalle ja juuri saamassa nukkumatin pairan helmasta kiinni, niin heräät siihen tunteeseen, kun joku kipittää poskeasi pitkin. Salamana räpsähtää silmät auki ja huomaat, että sinusta on tehty parkkipaikka. Kymmeniä muurahaisia kulkee pitkin käsivarttasi, jalkojasi ja jopa naamaasi pitkin. Eipä naurattanut enää. Joten muurahaiset saivat oman levähdyspaikkansa, oikein hotellin. (syötin siis)

Muuttolinnut on saapuneet. Ekat taijettiin bongata jo tuossa maaliskuun puolella, mutta minä näin lintubongarina en tunnista käkeä tikasta. (Tunnistan siis oikeasti) Ja voi sitä kaunista joutsenten ujellusta, voiko kauniimpaa musiikkia ollakaan? Taisin (humatkaa sana taisin) myös bongata jonkin sortin hanhen, vai mikä se iso lintu onkaan, jolla räpylät. Mies päätteli et olen nähnyt kurjen, mutta eih, ei se kurkikaan ollut. Sellainen samanmoonen mikä peukalossakin (KAI). Vois ottaa sellasen kertauksen noista lintulajeista jossakin kohtaa. Maybe...

Mieli on paljon virkeämpi kun ei aina ole pimeää ja kylmää. Ja mulla joka kevät tapahtuu, joku "uudestisyntyminen". Mökö talvi minä häipyy ja alkaa tuo hymykin viihtyä kasvoilla, ehkä myös toi aurinko saa mun pään pyörälle. Mulla alkaa sellainen vöyhkö kausi, joka sitten kestääkin tuonne pitkälle syksyyn. Tuntuu vain, että virtaa riittäisi, mutta sen purkaminen onkin sit hassun hauskan vaikeaa.

Peltotyöt. Niistä aletaan puhumaan, kalustoa pikkuhiljaa valmistelemaan ja ollaan kuin lähtöviivalla. Aivan mahtavaa! Muistaa joka vuotisen rehun teon. Sen talkoo hengen ja sen fiiliksen kun ne (märät) rehut on kasassa odottelemassa taas noita ratkiriemukkaita 30 asteen pakkasia. Mutta siis se fiilis mikä noista peltotöistä iskee, on jotakin aivan uskomatonta.Ja vaikka tuo kesä onkin kiireistä aikaa, niin silti joka kevät odottaa aivan liekeissä niiden alkamista. (Ehkä johtuu taas kerran tuosta keväästä) :P
 

Onko kenelläkään muulla mitään varmoja kevään merkkejä? Tietää että nyt, nyt se kesä lähestyy ja korvissa alkaa jo surraamaan hyttysten surina. Hyvästi nukutut yöt siis!

Kun ei vaan jaksa

On hiljaista blogin puolella. I know. Olen väsynyt, ärtyisä, aivan kun koko ajan kävisin kierroksilla. Stressaa, kärpäsestä kasvaakin härkänen. Tuntuu ettei aika riitä. Niin kuin tosi asiassa ei riitäkkään.

Kaksi työtä, lapsi, parisuhde, auton veemäiset temppuilut, joulu- missä, kenen luona, milloin. Arjen pyörittäminen. Välillä hukkuu ajatus jonnekin, pyykit unohtuu koneeseen. Töissä jää valokyltti tai yövalo laittamatta. Vapaat päivät menee seuraavan viikon suunnitteluun. Kuinka sovittaa kaksi aivan erillaista työtä keskenään? Miten saa järkevän, helpon viikon? No lällätilää, ei se onnistu.

Lapsi nukkuu, kahvia, lunta tulee. Tämä on se mun oma hetki nyt! Vaikka pyykit huutaa mun nimeä, niin mä pistän kuulokkeet korville ja annan vain olla. Ei kai ne sieltä vastaan kävele! ;)

P.s tällä nollaantuu kaikki

https://youtu.be/_gd9XKQC9I4

Kaupungista maalle

Kello soi 4.30. Nousin, puin pairan ja housut heitin vikkelästi kinttuuni. Nappasin kahvinkeittimen poies päältä (näppärä tuo ajastin), kaadoin kahvin termospulloon. Juoksin rappuset alas, ulko-ovi auki, sitten kiinni. Läpytin Nissanin viereen, raappasin lasit. Sormet kihelmöi kylmästä. Jännitti. Pelotti. Aivan uusi maailma aukenisi. Kyllä, tämä oli ensimmäisen työkomennukseni aamu. Ja minulla ei käryäkään, mitä olin menossa edes tekemään.

Ajoin 40 kilometriä. Lunta tihkutti. Vähän reipas -18 astetta pakkasta. Radio huuti kaiuttimien kautta. Ei saanut ajatusta mukaan. Jännitti vielä enemmän. Näin navetan valon pimeydestä. Kurvasin auton navetan seinustan viereen. Sammutin auton, nousin ja kävelin itsevarmana kohti navetan ovea. Tsempaten koko ajan itseäni, "mä selviin tästä".

Vaihdoin vaatteet karjakeittiössä, himmeän keltainen valo paistoi yhdestä nurkasta. Karjakeittiö oli ahdas ja matala. Varmasti, näin jonkun vilahtavan pannun taakse! Ovi aukesi takanani. Yrittäjä saapui. Hän tervehti ja hymyili. Ajatteli varmaan "voi tyttörukka, Jouluaattona opettelemassa." Kyllä, oli 24.12.2009 kun ensi kosketuksen sain koko kiehtovaan alaan. Hassua eikös? Avattiin navetan ovi. Tervehdyksesi saatiin mylviminen.

Juotettiin vasikat. Juteltiin niitä näitä. Hän neuvoi, kuinka paskakone toimi, en oikein tajunnut, että missä vaiheessa pitää sammuttaa. (nou hätä, ei jäänyt kertaakaan päälle). Katsottiin lypsykoneen kasaaminen, kertoi kuinka mukavaa oli, kun Jouluna juttukaveri navetassa. Oli aina niin yksinäistä, kun yksin touhusi. Olihan sentään lehmät.

Aloitettiin lypsy. Näytti millaista maidon täytyy olla, että voi lypsää tankkiin. Antoi vinkkejä. Työnsi punaisen tötsön kouraani. Hämmästyin. Iso kysymysmerkki kasvoillani. Siis tulppa. Opetti kuinka tulpataan. Pyöriteltiin lettupannua. Tuli sorkkaa. Jäin lehmän väliin. Tuli mustelmia. Mutta. Tuo Jouluaatto oli erillainen. Löysin ammatin, josta pidin. Kaupunkilaistyttö muokkaantui yhdessä yössä maalaiseksi ja sen jälkeen navetan ovi onkin käynyt. Ihana Maatalous!


Viikonloput!

Naisen pettämätön logiikka

 Vaekka oonkin osittain (himpunverran) poikamainen, on mun pakko myöntää kauhia fakta. Mä kuitenkin ajattelen ja omaan naisen aivotoiminnan. Mun ongelmanratkaisut on jotakin aivan käsittämätöntä välillä, aivan kuin tuolta korvien välistä jotain sattuis puuttumaan.

 

Annetaas esimerkki. Vaihdoin lakanat meirän sänkyhyyn ja aloin laittamaan (typerää) kumilenksuilla olevaa aluslakanaa, no ensimmäinen kulma meni heittäen, toinenkin ja kolmaskin, ei mitään ongelmaa, mutta se viimeinen... Aina kun sain vedettyä sen paikalleen, jostain muualta sitten se lakana karkas. Aikani siinä mylläsin sen saakelin lakanan kanssa, kunnes... Onnistuinko? No en, vaan jätin yhden kulman sitten laittamatta. Tämä hyvä lukijakaartini, on sitä aitoa naisen logiikkaa.
 

Ongelma nro 2. Lapsi availi kaapin ovea, johka ei todellakaan tarvinnu männä tonkimaan. No mietin kuumeisesti mitä siihen keksisin ja löysin luutun varren, no senhän siihen virittelen. (jokainen varmaan muistaa, kun omat porukat on aikoinaan työntänyt jääkiekkomailan kaapin vetimien läpi ja vieläpä se idea toimi.) No mutta kuinkas tässä ideassa kävi...

Tadaa, mä oikein edesautoin, et nyt aukiaa samalla rykäisyllä kaksi ovea. Katsoin tota mun viritelmää ja täytyi myöntää ihan itsellenikin, et ei ihan mennyt niin kuin alkuperäinen idea pään sisällä antoi ymmärtää. 

 Nooooh, mä jään tänne kehittelemään uusia ideoita, joten heissuliveissuli!

Musta on tullut MUMMO

Ja eih, ei sana tarkasti. Vaan mun ajotyyli nykyään sai mut tähän diagnoosiin.
Eli mähän kerroin aikasemmin, kun kävin hakemassa kaunokaiseni Jarin (vw, paskakasa, siis auto, you know). Komiahan tuo on, mutta... no oikeastaan aika rumilus!

Mutta tämä, mistä mummo-fiilis on noussu, on, että Jarissa on neljälovinen laatikko. 80 km/h kohdalla alkaa moottori huutaa, "heitä vitos vaihde, VAIHDA, VAIHDA!" Ja minä kiljun perään "EI OLE". Ja siis, me körötellään MAKSIMISSAAN 80 km/h, kun sitä moottorin huutamista ei kuuntele sitten pirukaan. Kaikista nöyryyttävin kokemus sattui tossa toissa päivänä, kun LINJA-AUTO ajoi MUN ohi!!? Että mitä? Piti vilkasta ihan kerran uudelleen, et mikä siitä ohi meni. L.I.N.J.A.-A.U.T.O! Ihmiset tuijotti linjurin ikkunasta. Ja ÄÄÄÄÄ! Mitä minä tein? Vilittelin pikku kotteroni ratin takaa, ihmisille jotka kahteli tyylillä "joku mummo lähtenyt liikenteeseen".  Joten mun on vaan tyydyttävä kohtaloon ja köröteltävä sitä kaheksaakymppiä. Sit kun traktorit alkaa vetelee ohi, niin mä kävelen sit mielummin!

 

Eli jos edessänne ajelee kirkkaan (haalean) punainen pirulainen, niin se olen mä ! Voi morjestaakin!

^^ Lisä infoa Jarista, nyt hallissa nököttää moottori levällään. Meille tuli pieni riita... Et meikäläistä ei ehkä nyt näykkään tukkimassa maanteitä tuolla rakkaudella (kakkiainen)

 

Poeka akka

Oon kasvanu poikien keskellä ja kyllä, sen nyt joissakin jutuissa huomaa. Mua ei kiinnosta hiuspidennykset, kynsien laitot tai merkki vaatteetkaan. En laita muuta kuin ripsivärin, jos nyt aina sitäkään. En osaa keskustella hiusten tehohoidoista, enkä kiputtaa pitkin markkia korot kalisten ja helmat heiluen.

Mistä mä sitten pidän? Maataloudesta, autoista, nuotiolla istumisesta, saunakaljasta, rennoista vaatteista, kumppareista. Fyysisestä työstä, lantakola sopii paremmin käteen kuin kiharrin. Puhun autoista, lehmistä, arjesta. Mua ei kiinnosta mitä hoitoja ystäväni Riitta on saanut kosmetologilla, saati jostain puuterin sävyeroista läpättää.

Mä yritin tossa jokusen aikaa sitten, yritin tosissani muuttaa omaa persoonaani, että sopisin akkojen sekaan. Olis niitä kiljuvia ja väkisin halauksia porukalla (kun ei olla nähty päivään), meikkien korjaukset porukalla, pissikaveri (MIKSI?). Syödä dietti ruokaa, laittaa tekoripset (jotka sit roikku loppujen lopuks mun poskilla), opetella kävelemään korkokengillä (nilkat nurin) Mutta paskat. Mä olen sit mielummin poikatyttö, kun esittäisin jotain muuta ja yllätys yllätys, mä kelpaan näin! Haisin sitten parfyymille tai paskalle.

                                                
                                                                      -Kyllikki-

Tehopäevät Maanantait!

Tässä yks kaunis maanantai aamu herättelin itseäni kahvikupposen äärellä ja mietiskelin, mitäs jännää sitä vois keksiä. No nettiautoa sivu silmällä selailin, löysin AUTON, joka oli vaan aivan pakko saada. Ja eih, ei mikään tonneja maksava, ennemmin voidaan puhua kympeistä. No näppäränä likkana lähdin sitten tätä kaunokaista hakemaan. Koeajon kävin suorittamassa ja ei siinä, nimi paperiin ja kohti kotia. Kotimatkalla huomasin, että puhallin alkoi työntää aivan jääkylmää ilmaa ja lämmöt oli hieman kohollaan. No loppumatkan ajelin lärvikiinni mittaristossa kytäten lämpöjä.

                           Jokaisen uudehkon auton omistajan ilme, niin täynnä lämpöä!

Ja tosiaan se pirun tuuletin siis puhalti jääkylmää ilmaa suoraan mun naamalle! Ei ihan kiertänyt vedet.. No jokatapauksessa, jokainen kilometri tuntu niin autossa kuin minussakin ja se jos jokin on empaattista eläytymistä autolla ajamiseen!

Perille päästyäni huomattiin miehekkeen kanssa, että nesteet katoaa ihmeellisesti. Oikeastaan loristen, et ei ne savuna ilmaan kadonnu. No auto pajaan ja ihmettelemään. Tässä ihmetyksen nojalla karkasi kerran tämä kaunokainen tunkiltakin... No vuotokohta löytyi. Vespumppu yllätys, yllätys. Ja ei kun hakemaan jakopäänhihnaa ja uutta vespumppua. Näin kivalla arkisella yllätyksellä sain miehelleni viiden tunnin työrupeaman ystäviensä kanssa ja no itsehän olin kyseisen illan töissä... Enemmän kuin kiitollinen olin, että kaara saatiin toimimaan. Pahoin vaan pelkään, että milloin tuo mieheke laittaa jonkinsortin estot mulle nettiauton jaloon maailmaan

No viikko etie päin, siivoilin miehekkeen luona vapaapäivän kunniaksi ja siirsin tietenkin kaikki huonekalut keskelle tupaa, no lamppuhan siinä taas kajahti päälaella... Aloin vaihtamaan järjestystä... Mies tuli töistä tupaan ja yllätys yllätys, kämppä kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Siirreltiin sohvia ees sun taa ja huonekalut ei meinannu vain löytää paikkaansa. (itse istuin sohvalla, kun mieheke siirteli sohvaa nurkasta toiseen ja taas toiseen, oon niin aktiivinen) No lopulta saatiin suhtkoht järkevä ratkasu ja taas olin tätä meidän vapaa-aikaa saanut aktivoitua parisella tunnilla. Mitähän nyt maanantaina keksis? 


                                            Mukavaa viikkoa! Ollaan tehokkaita! ;) 
               
                                                

Kyllikin kotikeittiö

Mitäs mä tuolla kyökin puolella pyörittelen? Tiskiharjan kans tehtiin taas sovinto ja sai tulla taas mun arkea piristämään... Yleensä se tunnin verran mua ensin huutelee, mut joop.

Oon aina pitänyt ihteäni surkeana kokkaajana ja onhan se joo osittain tottakin. Oikeastaan täysin totta! Oon saanut kermaviili kastikkeen kaksi peräkkäistä kertaa perseelleen ja kun miettii kuinka haastavaa se on tehdä, niin ei ihmekkään. Sörsselit vain sekasin ja VALMIS! MUTTA EI MUN KOHDALLA! Valmispitsat mulla kärähtää uunissa vaikka istusin nenä punasena kiinni uuninluukussa.

Mutta mä oon nyt päättänyt, kun tuo miekkonenkin tossa on kuvioissa, että mä harjoittelen tätä ruoan laittoa ja ainakaan vielä ei ole tullut moitteita (ei ole vaan kehdannut sanoa, et naenen hei, ei tätä voi syödä). Viikonloppunakin ajattelin, et leipasen jotain kivaa illaks, ja niinhän mä kokkasinkin. Tosin me romanttisesti syötiin tätä mun herkullista mustikkapiirakkaa suoraan lusikalla kaapien uunivuoasta.

                                p.s tässä on pomminvarma kakku, joka onnistuu aina! ^^

Tae noh, melkein pomminvarma ^^

-Kyllikki-

Lisävarusteet Navettaan

.
Näppäriä juttuja, mitä voes maataloudessa tarvita:

-Kello ensinnäkin, voes lisätä sellasen 8 tuntia siihen 24 tuntiin

-Lypsyhaalarin sais ainakin joinakin päivinä jättää suosiolla naulakkoon ja vaihtaa sukelluspuvun päällensä (ainakin sellaisina päivinä kun satut olemaan väärässä paikassa ja vieläpä väärin päin) <---jätetään mielikuvitukselle tilaa

-Kypärä visiirillä, koska aina se häntä läjähtää joko korvaan, takaraivoon tai sitten silmään

-Housut jotka voe kieputtaa olkapäittensä ympäri, varsinkin jos semmari tulee ennen askareita piipahtaa (parisen kertaa joku innokas taustalta seuraava hörökorva on nappassu kielensä ympäri housun taskun ja huips...)

-Ennustuspallo vai mikä kristalli ny onkaan (sen kerran kun on jotain extraa navetan jäläkeen, niin ensin poikii hieho ja vieressä tiineenä olijakin kekkasee "minäpä kans pyöräytän", saldona kaksi poikijaa)

-Aikakone, sitäkin oon harkinnu...

-Päähän kiinnitettävä kamera (Olishan se nyt siistiä nähdä, mitä oikein on touhunnu)

-Huijaus isäntä... Eli kun isäntä ja emäntä on lähdössä reissuun, voitaisiin ihan vaan huijaus periaattessa laittaa linnunpelätin navetannurkalle isännän romppeet päälle, koska (siis saakelinperhananjokakerta) AINA kun isäntäperhe lähdössä johonkin, niin jotain särkyy, joten huijataanpa koko maatilaa linnunpelättimillä

-Puhuvat elukatkin ois kova sana, vaikka näissä hiljaisissa kiimoissa. "Hei pyllistelijä, oon kiimassa, semmarille voisit soettaa"

-GPS-paikannin (ainakin ekoina kertoina kun lasketaan hiehot sekä lehmät laitumelle, jotta osais jo heti suunnistaa naapurin emännän kasvimaalle)

-Huumorilla ja asenteella selviät ilman yllämainittuja "apuvälineitä"


Ja tämähän oli vain tälläinen lisäyslista! Mukavaa päevää!

Sen kerran kun lepuutat jalakojas ja jäät perseestäs puruämpäriin jumiin^^ voittajafiilis ilmiselvästi!

Byebye Sinkkuus!

Oivoivoivoi, mitäs mulle kävikään. Mä vannoin vielä puoli vuotta sitten, etten niitä miehiä tarvihte, mutta! Tuo kiva "mutta" sana aina kaataa kaiken mitä sanoo ennen sitä... Ja näin käy useimmiten ainaskin meikäläiselle.

No tälle akalle siis kävi niin, että se RAKASTU. Löyti miehen. Sanoi hyvästi sinkkuudelle. Kahliutui. Sitoutui. Parisuhteellistui. Viivi ja Wagner.
No anyway, arvatkees mitä sitten tapahtui? Heitin Keski-Suomessa hanskat tiskiin ja muuttaa pyyhälsin miekkosen perässä Etelä-Pohjanmaalle. Ja TÄDÄÄ täällä sitten asustellaan!

Sain työkuvioni selviksi, tosin se vaati yhden viikon aikana 29 työhakemusta, lukemattomat puhelinsoitot ja yhden työhaastattelun. Ja niin sitä töitä löytyi, eli kaikki on mennyt niin kuin elokuvissa.

Mä olen tän puolen vuoden aikana oppinut itsestänikin uusia puoli, mä osaan jopa rauhoittua ja antaa aikaa parisuhteelle, Viimeisin kuukaus oli sellasta mylläkkää, et tuntui kun koko elämä olis ollut vaan pahvilaatikossa asumista, mutta ne pienet hetket, kun katsot toista ja älyät, että et halua kenenkään muun seisovan siinä paikalla.

-Kyllikki-