Hämmennys. Paljon olis asioita sanottavana, mutta ei vaan saa niitä järkevässä muodossa ulos. No yritetään...
Ajatukseni Suomesta, suomalaisuudesta. Meidän kuuluisi olla yhteen hiileen puhaltavia, jääkiekosta hullaantuvia, oman kansalaisuuden ärräpäisiä puolustajia, hieman salaperäisiä, nauravia. Metsänpeikkoja, pölyhosuja, raskaan työn raatajia, huumorimiehiä, oluesta humaltuvia. Me vaaleat(sekä tummemmat) järvisen, mäkisen(hieman kivisen), kuusisen Suomen asukit, puolustamme omiamme, jopa siihen viimeisen korttiin. Naapurille justjust sanotaan päivää, mutta silti ollaan kaikkien kavereita. Kahvipöytä keskustelut sisältävät nyökyttelyä ja "kylläkyllä" sana rakenteen. Me, me sisukkaat suomalaiset, joilla sydän on kultaa( hieman multaakin).
Mutta maajussit/justiinat räpiköivät tällä hetkellä helvetissä. Tukia vain lykätään ja tuntuu, että viikottain ainakin yhdestä navetasta sammuu valot lopullisesti. Niin myös sen navetan pitäjän silmistä. Nähdä, kuinka vuosikymmenien työ, valuu kuin paska lahjetta pitkin maahan.
Miksi kukaan ei nyt nouse ja nosta sitä kalliiden housujen vuoraamaa persettä sieltä penkistä, siellä isossa hienossa vaaleassa talossa? Miksi te vain suljette silmänne ja korvanne, annatte lauseita joissa ei ole mitään sisältöä? Onko se niin, että maatalouden on kuihduttava, siihenkö te pyritte? Ainakin suunta on siinä mielessä sitten oikea, mutta yhden pyynnön jos saan heittää linjoille; voitteko te aamulla katsoa sitä teidän aamupalaanne, joka toivon mukaan koostuu suomalaisista ruokatarvikkeista ja todeta, emme me tätä tarvitse?
