Se jokaisen vanhemman toive lahja!

Hössötykset ohi (VIHDOIN) ja meillä alkaa kuuluisa kauan odotettu lapsivapaa huomenna! Ajattelinkin, että siivoan tänään ja hoidan kaikki "juoksevat" asiat, jotta voin vain sen kokonaisen VIIKON keskittyä hiljaisuuteen ja rauhaan, tiedättehän? Rentoutua! Tietenkin poikaa tulee ikävä, mutta joskus se pieni välihyppy vain virkistää taas seuraavaan kröhöm puoleen vuoteen. 

Ja hei, tulihan meillä pukkikin käymään. Ja voi sitä riemua, kun tajuttiin kuinka kilttinä sitä oltiin taas vuosi oltu. Paketeista paljastui muovailuvahaa, uusi yölamppu, vaatteita, kassakone, leluja ja sitten... Se joululahja, joka on muuttanut parissa päivässä meidän "rauhallisen" asunnon poliisiautojen pillien karnevaaliksi. Tulipa sieltä paketista siis oikein äänillä varustettu poliisiauto! Ihanan mieleinen lahja on pojalle ollut! Tosin meille herkkä korvaisille mistään mitään tajuaville aikuisille siitä on tullut kirosana. 

"Viiiiuviiiiuviiiiiuviiiiiu, huomio huomio hätätilanne" huutaa asunnossa lähes ympäri kellon. Alkuun se oli hauskaa, (kaksi päivää) mutta nyt. Ajateltiin katsoa televisiosta uusintoina stand upia ja poika istui poliisiauton kanssa vieressä, sormi tiukasti nappulalla, jonka jokainen vanhempi tietää. Se jatkuva toisto ilman taukoja. "Viiiiiuviiiiiiuviiiiu" ja sitä rataa. Televisiosta volumea hieman isommalle, jotta ei tarvitsisi tyytyä pelkästään huulten liikkumiseen ja renkutus vain jatkuu. Puolituntia sitä vielä jaksoi, mutta toinen tunti kun lähti käyntiin, alettiin jo kurkkimaan miten patterit saisi näppärästi muljautettua pois. Noh, poika paineli nukkumaan ja nyt meillä on kaunis hiljaisuus kämpässä. Siirrän pattereiden pois ottamista viikolla, sillä aion pakata tuon kyseisen auton pojan matkaan mummolaan. Kjehkjeh...

Viiiiuviiiiiuviiiiu terveisin : K

Nauloja ja romantiikkaa

Tässä oltiin kömpimässä sänkyyn ja miehekkeen puolelle oli osunut pari naulaa, mun tän päiväsen projektin myötä. Seinät betonia ja mikään ei uppoa niihin "kauniisti", joten minäpä likka se nykäsin pari taulua listanauloilla sitten kiinni. KRÖHÖM, ei katkennut kuin 8 naulaa... 

Mä siis käytän nauloja aivan jokaisessa asiassa. P.s meillä on yks lamppukin lyötynä naulojen kera seinään ;)  

Ja mitäpä muuta, aivan tavallista toilailua. On ihanaa kun toinen on aivan yhtä pönttö kuin itsekin. Me haastetaan toisiamme, mitä typerämpiin vetoihin.... Kävelin tuossa eilen  20 kilometrin lenkin, kun väiteltiin etten jaksa muka läpytellä. Ha haa, jaksoinpas. Perse ja reidet kyllä meinasivat 17 kilometrin kohdalla sanoa itsensä irti, mutta upeasti ne vaan perässä raahautui! 

Uusi kotikin alkaa jo olemaan aikas bueno ja hieman tavarat hakee vielä paikkaansa. Muun muassa tuo katiska... Ei vaan, ihanaa et mieskin osallistuu ja sanoo, sekä tekee myös meidän kodista kodin näköisen. Aaaaaaaaaaaaw!

 Hassun hauskaa viikonloppua ;)

Ja me yhteen sovitaan!

Tiedättekö mä pyöritän sormia näppäimistöllä ja mulla ei tule mitään järkevää ulos. Böym. Katson ikkunasta kellertävien lehtien tanssia syyskuun tuulissa. Ajattelen sinua. Tiedät kyllä. Ajattelen sormiesi kosketusta, tuoksuasi. Sinua. Kokonaisuudessa. 

Rakastuminen. Tuo varpaita kutkuttava tunne. Tekee syyskuisista öistä pitkiä. Arjesta hassua. Ajatuksien karkaaminen. Kehon kihelmöinti. Joka sanasi alkaa hänen nimellään. Aika helvetin ällö mielen hairahdus. 

Silmäsi leimahtavat roihuun. Katsot minua. Katson sinua. Tämä rakkaus ei ole täydellistä. Eikä siitä tehdäkkään sellaista. Naurahdus. Turvallisuus. Pintaa kiillottamatta. Sinä. Minä. Nytkö on Me. Sovitan sormeni omiisi. Ne ovat kuin muottiin valettu. Näykkäset korvaa. Olkapäät nousee. Kylmät väreet. Aitoutta. Rehellistä. Sitä tämä on. Ei täydellistä, mutta aitoakin aidompaa. 

Muu Muu, I Lav Juu!

-K

Rustaillen!

Oonko myöhässä jos takaisin tuun?

Mun seikkailut alkaa täällä päässä olemaan finaalissa. Kappas! Mulla oli todella vaihde rikas vuosi ja en vain saanut kotia tänne rakennettua. Tai sanotaan näin hienosti, et musta jäi palasia tuonne metsän keskelle ja aika isoja palasia jäikin!

Mun suunnitelmat alkavat olla lukkoon lyötyjä ja mä nostan kytkintä täältä. Ainoa mitä mun aivan ihan yli paljon tulee ikävä, on mun työpaikkaa ja tietenkin työkavereita. Ja mä poistunkin täältä taskut täynnä kokemuksia ja puhtia uusia kokemuksia varten. Ja nou panik, mua ei maataloudesta saa revittyä veks! ;)

Mitä mulla jäi jälkeeni viime vuonna?

Mun tukiverkosto. Ihmiset. Ystävät. Sukulaiset. Kaikki! Mä tajusin tän viimeisen vuoden aikana, että mä olen onnellinen, kun mulla on tämä apinalauma ympärilläni. Ne jotka tietävät musta kaiken ja ennen kaikkea se, ne ihmiset jotka saavat mut hymyilemään. Monta kertaa meinasin kirjoittaa tästä, mutta se et mä rustaan johkin blogiin mun ikävää, ei se kerro sitä koko totuutta, eikä todellakaan poista sitä ikävää. (Vitsi mikä shokki). Joten meitsi come back! ;)

Mut hei, mä tajusin sentään jotain: Mun ei tarvitse kiillottaa pintaa kenenkään takia, vaan voin olla just se rosonen aito minä ja mä kelpaan näin ! 

Aurinkoa Maatalouteen Hei!

Aurinko nousee elokuun aamuun, istahdat lypsymontun portaille. Voiko olla parempaa aloitusta päivälle? Tykyttimet tykyttävät tasaiseen tahtiin ja itse katsot navetan ikkunasta punertavan auringon nousua. Alat kelaamaan edellistä päivää, iltaa. Vettä satoi ja mieli maassa, mutta uusi aamu näyttääkin jo paremmalta.

Siis hei, oon töissä. Joop, mutta se että aloitat päivän hymyillen, niin päivän vastoin käymisetkään ei tunnu niin pahasti. Uskon tulevaisuuteen, parempaan huomiseen. Pakkohan maatalouteenkin on jossain vaiheessa sen auringon noustava, nyt on vain räpiköitävä (sana tarkasti, jos pellolle haaveilee) ja toivottava että vesi (tai maa) kantaa. Tiedän, maajussit ovat hyvin epätoivoisia ja varmaan vituttaa lukea tälläisen pää pilvissä läpyttävän kirjootuksia, mutta jos heittää toivon kaivoon, sinne samassa humpsahtaa kaikki. Tsemppiä kaikille, toivon että se aurinko nousee vielä maatalouteenkin! Sisulla ja isolla Syrämmellä !

!

Ens kerralla sit tuleekin höpsötyksiä taas ;) 

-Kyllikkinä tunnettu-

Hetki Se!

Leikitellääs ajatuksella. 

Tapaat ihmisen. Sanotaanko vanhan tuttavasi. 

Katseenne pysähtyvät. 

Ainoa asia mitä tajuat, on tämä kyseinen ihminen, joka seisoo edessäsi. 

Tutkit häntä katseellasi. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi vuosiluku. 

Sama rysähdys rinnassa. Autot ajavat ohitsenne. Taustalla basson ja ihmisten melu. 

Mutta ainoa mitä tajuat. On juuri Se Hetki. 

Tajuat, että etsimällä et ole löytänyt sitä. Mikä nostattaa hymykuoppasi, 

saa kätesi tärisemään, vatsasi vellomaan.

 Se vain tupsahtaa eteesi. Ja sen vain tietää sisällään, että tämä on Se Hetki.

Hölmöä eiks jee?

Sinä kakkakorva menninkäinen!

Tiedättekö kun olet vielä aivan vieras jollekin ihmiselle, totta kai, jokainen yrittää silloin tehdä vaikutuksen. Hmmmmm, miten sen sanoisi.. Yrittää olla normaali ja näyttääkin aivan ihmiseltä. Koska se ensi tapaaminen on kaiken a ja o. Niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Tulet muistamaan sen hetken fiiliksen, kuinka sinua puhuteltiin tai mitä keskustelitte. Mitä näitte, teitte, listaahan saa jatkettua aivan loputtomiin. 

Itselläni on ollut aina se ongelma, että saan tehtyä näistä ensitapaamisista aina jokseenkin erikoisia. Hyvin mieleen painuvia... Millon mulla on paskaa korvan lehdissä saati varpaissa. Millon kahvit pitkin valkoista hupparia. Kädet öljyssä. Kulmakarvat violettina (aivan tosi tarina! Ja vieläpä vahinko) Millon saatan lipsauttaa suustani sammakon (rupikonnan ennemminkin). Joskus kun pitäisi olla hiljaa, mä töksäytän jotain tyhmää. (ex-anoppilassa kerroin sikojen lisääntymisestä, siinä vaiheessa olisin halunnut painua niin syvälle sian perseeseen. You know, kun ihminen joka ei ole maatalous alalla, joutuu kuuntelemaan VÄKISIN :D ) Ja kauheinta on vieläpä se, kun itse tajuaa tilanteen, niin mä en edes osaa lähteä enää korjaamaan sitä. Mutta jäänpähän mieleen! ;)

Varmaan joskus mun läheiset kokee sen kuuluisan "henkisen väsymyksen" mun kanssa. Ihan silläkin, et vaikka yritän käyttäytyä normaalisti, silti mun sisällä asuu sellainen lapsenmielinen menninkäinen, joka haluaa ajatella, että elämä on tehty elettäväksi. Ja "yks" pikku mokahan ei maailmaa saa kaataa ;)

Hauskaa Viikonloppua! Lisää toilailuja luvassa ;)

Muu Muu, I Lav Juu

Mikä näissä tötterö korvissa kiehtoo? Siis lehmissä. 

Silloin aikoinaan kun aloitin työskentelyn näitten hörö korvien kanssa, pelkäsin niitä. Kävelin pitkin seinän vierustaa kun yksikin erehtyi edes vilkaasemaan meikäläistä. Pienten alkukankeuksien jälkeen, alkoi minullekin aueta näiden eläinten upeus. Vaikka osa ei aivan ulkomuodoltaan hurmaa, niin näiden elukoiden persoonat saivat munkin sydämen aivan pakahtumaan. Nämä uteliaat, lempeät (on niitä vi%&upäitäkin), persoonalliset elukat näyttivät tärkeytensä. Tärkeyden suomalaisessa ruoan tuotannossa. 

"Muu muu, i lav juu" tuli siitä, kun navetalla oli arka hieho neiti. Joka aina väisti, vaikka rauhallisesti lähestyinkin. Noh, tämä neiti oli sitten kiimassa aivan liian rakastunut ja erehtyi kohde henkilöstä. Meikäläisestä nimittäin.

Kerrankin tämä kyseinen yksilö uskaltautui lähelle ja antoi rapsutella sekä paijata. Ajattelin totta kai, että hormooni tasapaino kun taas löytyy, niin mennään taas eripuolilla navettaa. MUTTA EI. Nykyään joka kerta tämä rakkaus tulee tervehtimään ja kerjäämään rapsutuksia. Sain siis luottamuksen voitettua ja joka kerta on sellainen sisäinen voiton tuuletus, kun neiti hipsuttelee portille vastaan. Siinä aikamme sit rapsutellaan ja meikäläinen kertoo tuoreimmat paljastukset elämän viisauksista. Ainakin kuuntelee, vaikkei ymmärrä.

Näissä fiiliksissä, leppoisaa Sunnuntaita! "Muu Muu, I Lav Juu!"

Sinä siellä?

Ehkä juuri Sinä, siis sinä juuri! Joka luet tätä tekstiä vasemmalta oikealle, ehkä voisit tunnistaa itsesi ja huutaa HEP!

Juuri sinä, joka huomaat kun asiat eivät ole kohdallaan, et kääntäisi selkääsi. Kävelisit luokseni ja puristaisit lujaa itseäsi vasten, jotta voisin tuntea ihosi ihollani.

Selitäisit minulle, jos jokin sinua painaa. Et pitäisi minua epätietoisuudessa, vaan jakaisimme niin murheet kuin ilotkin.

 

Sinä juuri, joka näet riemuni ja iloni, tunnet energiani itsessäsi asti.

Sinä, joka nauraisit kanssani, itkisit, tanssisit nostaen minutkin ilmaan. Näyttäisit sydämelleni reitin.

Sinä, joka tiedät, että mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään vierestäsi. Sinä juuri tiedät sen. Et pelkäisi tulevia haasteita, vaan rakastaisit ehdoitta. Juuri Sinä!

Tuntisit kaipuun rinnassasi, tuntisit että jotakin puuttuu. Niin kuin minäkin tunnet nyt.

Kun katsoisit minua, tietäisin, että sinä et edes haluaisi kokea ketään uutta, että minä, tälläisenä mini ilkimyksenä riittäisin sinulle. 

Saisit minut hullaantumaan, tekisimme asioita, jotka muistaisimme loppu elämämme. Koska elämähän on nauttimista varten.

 Me uskoisimme, että näin tämä on tarkoitettu. Kaikki pettymykset, sisäiset arvet, ovat koulineet meitä toisiamme varten.

Astuttaisiin askel kerrallaan, ilman suunnitelmia, mutta luottamus, että katseemme osuu samaan suuntaan. Ei kultaiseni kiirehditä!

Ennen kaikkea, toivoisin, että juuri Sinä, olisit se seuraava. En halua enää harhailla. Tiedän, että olemme tällä hetkellä tietämättöminä tai sitten tiedämme. Joten pieni pyyntö, ole seuraava, ole se oikea.

Äidin näkökulmaa

Olis varmaan vuoro puhua äitiydestä. Tai no siis kirjoittaa.Nimittäin äiteeni kanssa puhuimme juuri siitä, kuinka äitiyteen kasvetaan ja millainen se matka tulee olemaan. Minä olen vasta murto-osan kulkenut tuota matkaa ja voin sanoa, että elämäni parhaimmat vuodet ovat olleet nämä kaksi. Olen oppinut paljon ja ajattelinkin, että listaan pikkuriikkisen listan.

 

 MITÄ MINÄ EN TIENNYT

• Kukaan ei kertonut, että lasta joutuu vihdyttämään myös vessareissuilla. Saippuakuplien puhaltelusta vessa reissun aikana, ei kukaan edes vihjaissut.

•  Lapsen viihdyttäminen. Istut olohuoneen pöydän alle tehdyssä majassa, kun talonmies kävelee ikkunasi alta ja juuri sillä hetkellä vaistomaisesti morjestat sieltä pöydän alta. Ja tietenkin, talonmies tämän näkee.

• Hedelmä rasiat. Te tiedätte ne joissa on pikkuriikkiset reiät päällä. Ne rasiat ja taaperon sormet, pidä kaukana toisistaan.

•  Pukukopit. Kierrä kaukaa pari vuotiaan kanssa. Voit nimittäin joutua onkimaan varatusta kopista lastasi.

• Pullonpalautus. Se alhaalla oleva korinkeräys luukku, voit yllättyä kun näet taaperosi jalkaterät sieltä luukusta.

• Auton ovet. AINA avaimet käteen, kun nouset autosta. Selviät piipaa autojen näkemisestä.

• Tietokoneella kirjoittaminen. Laskujen maksu. Pyörivä tuoli. Voit saada mitä ihmeellisempiä tekstejä, viitenumeroita tai jopa huimauksen tällä yhdistelmällä. 

•  Arvostelu. Sinua tullan arvostelemaan äitiydestäsi, olit sitten nuori tai vanha. Teit kaiken kirjan mukaan, tai et tehnyt. Mutta näille arvostelijoille ei kannata edes korvaansaa lotkauttaa. Ehkä keskimmäistä sormea vilauttamalla, saat pointtisi aika hyvin selväksi. 

•  Suojeluhalu. Vaikka muuten oletkin rauhaa rakastava, se, että jos sinun lastasi uhataan tai haukutaan. Se sisäinen villiapina kumpuaa sisältäsi.  

• Äiti ihmiset. Hellemekot ja hameet. Kaupankassa. Lapsi vieressä. Tietenkin kohottaa helmasi ylös kun tyhjäät kauppakärryä. 

• Rahapussi. Voit huomata tankkauspisteellä, että korttisi ovat mystisesti hävinneet lompakosta.  

• Vieraat ja pyykkikori. Jos haluat säästyä likaisten vaatteidesi esittelemiseltä. Niin kannatan pyykkikorin nostamista saunanlauteille. 

• Lätäköt ja juhlavaatteet. Kyllähän tuon kombon jo tietääkin. 

 

Mutta joka päivä oppii jotain ja se kun näet lapsesi oppivan ja innostuvan jostain, niin sitä tunnetta ei korvaa mikään muu. Päivääkään en antaisi pois!

Kuuleeko elämä?

Sisälleni astui hiljaisuus. Pelottavaa. Kaikuu vain. Tyhjääkö?

Tämä elämä on aika ironisen hauskaa. Olet onnellinen, sitten joku potkaisee ja kovaa potkaiseekin. Särkyy kaikki. Siitä lähtee tapahtuma sarja, jota enää voit katsoa vain kädet kattoon nostettuna. Kaikki sattuu kerralla, testataanko siinä sitten ihmisen kestävyys vai antaako elämä kokonaisuudessa muistutuksen kuinka haurasta kaikki on? En tiedä, enkä aivan varma olekaan, haluanko edes tietää. 

Vaikka nyt elämä näyttikin nurjan puolensa, pakko se on hymyillä ja jatkaa eteenpäin. Opittava taas virheistä, uskottava huomiseen, lupa elää. Unelmoida, löytää paikkansa, antaa kaikkensa, nauraa ja itkeä samanaikaisesti. Sitä se elämä on. Täyttä tunteiden vuoristorataa, ylös, alas.  Ja vaikka kaikki muu kaatuukin, niin mun pieni poikani pitää mut pystyssä ja tietenki tukeva sakki, joka seisoo mun takana, mun enkelit!

Koko elämä on lopulta asenteesta kiinni!

J U H A N N U S !

JUHANNUS! Mun mielestä vaan koko vuoden paras juhla! Keskikesä, yötön yö, maalaisromantiikka, sauna, uiminen, grillaus, pari huurteista. Näillä on taattu onnistunut Juhannus!

Ennen Juhannusta yleensä teen sellaisen paremman siivouksen ja tänäänkin on lattiat ja pyykkikori saanut kyytiä. Sekä tietenkin näin keski-suomalais syntyisenä Juhannus kokko on ollut jokavuotinen perinne (paitsi tänä vuonna). Miehen mukaan me keski-suomalaiset poltetaan kokko aivan väärään aikaan. (Kai niitä trolleja voi Juhannuksenakin häätää ;) ) Ja saunavihdat unohtamatta, ne on joka vuosi pakko tehrä ja niin tänäkin vuonna ne tuli kyhättyä.

Mun on varmaan pakko kertoa kun parisen Juhannusta taakse päin tein näitä hehkutettuja Juhannustaikoja. Ei, en siis kirmaillut missään nakuna, vaan ihan tämä perinteinen kukkia tyynyn alle (läpäläpäläpä) ja se tuleva sulho näyttäytys unissa. (Jos olisin nakuna kirmaillut, niin ei muuten vissiin olis yhen yhtäkään miestä näkyny enää markilla) No joka tapauksessa, minä perse pitkällään noukin ojan pientareelta kukkasia (jopa nokkosen), jotta tämä satuprinssi näyttäytys.
Mutta tiedättekö mitä... EI näkyny sitten yhtään mitään. Mutta sängyssä näkyi. Näissä mun kukkasissa oli jotakin pienen pieniä salamatkustajia ja nehän oli ilon ottanut irti yön aikana. Raavin koko aamun mun hiuksia kuin simpanssi. Joten, mun Juhannustaiat jääköön. Tyydyn vaan tuohon saunaan ja huurteiseen!


Mukavaa Jussia ja muistakaa rentoutua!

Viesti isoon taloon?

Hämmennys. Paljon olis asioita sanottavana, mutta ei vaan saa niitä järkevässä muodossa ulos. No yritetään...

Ajatukseni Suomesta, suomalaisuudesta. Meidän kuuluisi olla yhteen hiileen puhaltavia, jääkiekosta hullaantuvia, oman kansalaisuuden ärräpäisiä puolustajia, hieman salaperäisiä, nauravia. Metsänpeikkoja, pölyhosuja, raskaan työn raatajia, huumorimiehiä, oluesta humaltuvia. Me vaaleat(sekä tummemmat) järvisen, mäkisen(hieman kivisen), kuusisen Suomen asukit, puolustamme omiamme, jopa siihen viimeisen korttiin. Naapurille justjust sanotaan päivää, mutta silti ollaan kaikkien kavereita. Kahvipöytä keskustelut sisältävät nyökyttelyä ja "kylläkyllä" sana rakenteen. Me, me sisukkaat suomalaiset, joilla sydän on kultaa( hieman multaakin).

Mutta maajussit/justiinat räpiköivät tällä hetkellä helvetissä. Tukia vain lykätään ja tuntuu, että viikottain ainakin yhdestä navetasta sammuu valot lopullisesti. Niin myös sen navetan pitäjän silmistä. Nähdä, kuinka vuosikymmenien työ, valuu kuin paska lahjetta pitkin maahan.

Miksi kukaan ei nyt nouse ja nosta sitä kalliiden housujen vuoraamaa persettä sieltä penkistä, siellä isossa hienossa vaaleassa talossa? Miksi te vain suljette silmänne ja korvanne, annatte lauseita joissa ei ole mitään sisältöä? Onko se niin, että maatalouden on kuihduttava, siihenkö te pyritte? Ainakin suunta on siinä mielessä sitten oikea, mutta yhden pyynnön jos saan heittää linjoille; voitteko te aamulla katsoa sitä teidän aamupalaanne, joka toivon mukaan koostuu suomalaisista ruokatarvikkeista ja todeta, emme me tätä tarvitse?

The End

Tiedättehän satukirjat. Ne juuri mitä lapsena lueskeltiin. Paksut, monisivuiset, joissa monia tarinoita ja loppu on aina onnellinen. Tässä olen miettinyt ihmisen elämää, me olemme kuin satukirjoja, paksuja, sisältäen eri tarinoita, eri päähenkilöitä, sekoitus komediaa ja draamaa, mutta loppuuko meidän tarinamme aina onnellisesti?

Jokaiseen elämämme tarinaan ei osu se onnellinen loppu, vaikka kuinka yritämme. Uskomme siihen, että se prinssi saa sen prinsessan, rumasta ankanpoikasesta syntyy upeaakin upeampi joutsen tai Jaakko löytää sen pavunvarren. Ehkä se on hyväkin, että emme aina saa sitä onnellista loppua. Ehkä juuri se tekee elämästä mielenkiintoista? Huomatkaa sana ehkä. 

Mutta vaikka osa omista tarinoistanikaan ei ole saanut sitä ansaittua onnellista loppua, uskon, että kun viimeinen tarina luetaan, sen on pakko päättyä onnellisesti. Voisi katsoa niitä pieleen menneitä tarinoita ja todeta, että kaikki ne ilmaan jääneet leijuneet tarinat ilman loppuratkaisua, ovat olleet vain tarkoitus tähän viimeiseen lukuun. Tähän viimeiseen, onnelliseen lukuun.

Mietteliäin terveisin: K

Tervetuloa KEVÄT!

Täällä päin on lumet jo kokonaan karannut maasta ja mukavan lämmintäkin on ollut. Vähän meinaa flunssaa painaa nyt päälle, ihan näin kelien lämpiämisen kunniaks. Tosin tällä hetkellä tuo palautus suomen vuoden aikoihin räpsähti vesi sateena, mut eipähän paikat liikaa kuivu. 

On olemassa sellaisia kevään ensimerkkejä, joista siis tosiaan tiedän että kevät on täällä. Tässä mun joka vuotinen listaukseni.

Motoristit on kaivaneet kypärät varastoistaan ja todella paljon onkin jo moottoripyöräilijöitä ollut liikkeellä. Miekkonenkin kävi päräyttämässä Harrikalla lenkin ja ai että, iski se puoli vuotta pelätty pyöräkuume tännekin. Tässä nyt selaillu erillaisia moottoripyöriä ja sivusta päätynyt ihailemaan noita kaksipyöräisiä voimamyllyjä. Ehkä, ehkä joku päivä.

MUURAHAASET! Ne alkaa tekemään sisälle taas valtatietään kera ohituskaistan. Alkuun nauratti kun poika ja kissat veti niiden murkkujen perässä, mutta... Jos erehtyy silmänsä ummistamaan sohvalle ja juuri saamassa nukkumatin pairan helmasta kiinni, niin heräät siihen tunteeseen, kun joku kipittää poskeasi pitkin. Salamana räpsähtää silmät auki ja huomaat, että sinusta on tehty parkkipaikka. Kymmeniä muurahaisia kulkee pitkin käsivarttasi, jalkojasi ja jopa naamaasi pitkin. Eipä naurattanut enää. Joten muurahaiset saivat oman levähdyspaikkansa, oikein hotellin. (syötin siis)

Muuttolinnut on saapuneet. Ekat taijettiin bongata jo tuossa maaliskuun puolella, mutta minä näin lintubongarina en tunnista käkeä tikasta. (Tunnistan siis oikeasti) Ja voi sitä kaunista joutsenten ujellusta, voiko kauniimpaa musiikkia ollakaan? Taisin (humatkaa sana taisin) myös bongata jonkin sortin hanhen, vai mikä se iso lintu onkaan, jolla räpylät. Mies päätteli et olen nähnyt kurjen, mutta eih, ei se kurkikaan ollut. Sellainen samanmoonen mikä peukalossakin (KAI). Vois ottaa sellasen kertauksen noista lintulajeista jossakin kohtaa. Maybe...

Mieli on paljon virkeämpi kun ei aina ole pimeää ja kylmää. Ja mulla joka kevät tapahtuu, joku "uudestisyntyminen". Mökö talvi minä häipyy ja alkaa tuo hymykin viihtyä kasvoilla, ehkä myös toi aurinko saa mun pään pyörälle. Mulla alkaa sellainen vöyhkö kausi, joka sitten kestääkin tuonne pitkälle syksyyn. Tuntuu vain, että virtaa riittäisi, mutta sen purkaminen onkin sit hassun hauskan vaikeaa.

Peltotyöt. Niistä aletaan puhumaan, kalustoa pikkuhiljaa valmistelemaan ja ollaan kuin lähtöviivalla. Aivan mahtavaa! Muistaa joka vuotisen rehun teon. Sen talkoo hengen ja sen fiiliksen kun ne (märät) rehut on kasassa odottelemassa taas noita ratkiriemukkaita 30 asteen pakkasia. Mutta siis se fiilis mikä noista peltotöistä iskee, on jotakin aivan uskomatonta.Ja vaikka tuo kesä onkin kiireistä aikaa, niin silti joka kevät odottaa aivan liekeissä niiden alkamista. (Ehkä johtuu taas kerran tuosta keväästä) :P
 

Onko kenelläkään muulla mitään varmoja kevään merkkejä? Tietää että nyt, nyt se kesä lähestyy ja korvissa alkaa jo surraamaan hyttysten surina. Hyvästi nukutut yöt siis!

Kohti unelmaa

Yölypsyt tykytelty tankkiin ja mun nukkumatti kurvannut ohi. Ei väsytä, ei sitten pätkääkään. Noh onpahan ehkä jo aikakin vähän päivitellä tännekin. 

Mulle tupsahti sellainen hauska viesti, "Kutsu valintakokeeseen". Katsoin hetken aikaa monttu auki ja tietysti innostuin! Olin hakenut ammattikorkeaan tuossa viime syksynä, kun tuo pikaruokaketjun työpaikka ei oikein ottanut urilleen, joten laitoin sitten hakemuksen ja tadaaaa! Mutta... Tuo mutta sanahan kumoaa paljonkin.

Pari päivää olen sulatellut ja maistellut ajatusta koulunpenkille siirtymiseen, mutta oikeastaan tuossa lypsyn aikana tajusin, että oma unelmani ei liity koulunpenkkiin, vaan tähän arkeen. Tähän mitä monen mutkan kautta ollaan pyöritelty toimivaksi. Työhön, joka antaa ja opettaa käytännössä. Perheeseen, jonka kanssa viettää aikaa, nähdä poijjan kasvavan, haaveilla tulevaisuudesta, mitä se nyt sitten ikinä tuokaan tullessaan. Mutta siis unelmani on toimiva arki. 

Joten meikäläinen skippaa tuon valintakokeen ja koulunpenkin. Ehkä ei nyt ole oikea aika lähteä kouluttamaan itseään tyhmemmäks... (JA VITSI, tuo edellinen lause) Veikkaan että lehmät ei kysele, mitkä paperit mun takataskussa roikkuu ja sitä paitsi, ainahan voi hakea uudestaan, jos se mun unelma koulunpenkille liittyy. Joten te jotka olette menossa valintakokeisiin, Tsemppiä! Meitsi jatkaa lehmien lypsämistä ja arjen pienten ihmeiden kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Enää ei hiljaa nyhjötetä!

Tukien maksu taas lykkääntyi, moni kiristelee rahapussien nyörejä, tuottajien ahdinko vain kasvaa kasvamistaan. Tilanne näyttää todella pahalta. Tuottajat ovat olleet tähän saakka aika hiljaisia ja nöyrtyneet hintojen laskuun, lomaoikeuksien vientiin ja tukien lykkäämiseen, mutta olisiko aika karjaista se ääni nyt kuuluviin.
Millään muulla alalla en uskoisi, että tälläinen menee pureskelematta läpi. Kaikkihan muistaa viime syksyn, kuinka 75% sunnuntailisästä saatiin jättimäismäinen haloo aikaiseksi ja hups heijakkaa se kumottiin.

11.3 järjestetään nyt tuottajien mielenilmaisu Helsingissä ja aivan aiheesta. Tuottajien on aika saada äänensä kuulumaan ja kun se ei kerran kuulu, niin aivan varmasti tulevana perjantaina näkyy! Omasta puolestani voisi jopa lykkästä parisen kuutiota sitä ehtaa tavaraa Senaatintorille, mutta niinhän ei kukaan tee. Eihän?

Eniten minua ihmetyttää, kuinka suomalainen maatalous on päästetty tähän jamaan. Tuottajalta vaaditaan pilkulleen, päivälleen, melkein kellonajalleen kaikki, he nousevat jokaikinen päivä tekemään työtä, jotta suomalaista ruokaa saadaan, joskus voi mennä jopa kellonympäri. Mutta tässä tämä kiitos tuottajalle on?

Monella tuottajalla on perhe elätettävänä siinä sivussa, onko tämä sitä kuuluisaa "maanviljelijät leveilevät tuillaan"?? Laskuja joudutaan lykkäilemään, joiltakin tiloilta viety jopa sähköt, moni on kädet levällään, miettien onkohan aika luovuttaa? Mitä järkeä on tehdä fyysisesti raskasta työtä, josta ei edes viivalle jää taloudellisesti? Tämä on sitä leveätä elämää, jota kaikki kaupunkilaaset kateilette.

Mavi on aika hiljaiseloa kanssa pitänyt, eikös HEIDÄN olisi juuri pitänyt ilmoittaa tukien maksu lykkäyksistä, mutta jokupa kerkesi ensin. Mavilla aivan selvästi ei ole hajuakaan missä mennään saati mikä vuosikaan on. (Perässä hiihtäjät.) Juuri tämän kyseisen virastonhan pitäisi tukea, hallinoida ja opastaa, mutta joku mennyt pieleen ja pahemman kerran. Haastatteluja joita olen lukaissu ja katsonut, saavat niskakarvat pystyyn. Siellä vain nyökytellään ja pahoitellaan tilannetta. EI SE NÄIN MENE. He sentään saavat palkkansa ajallaan, hyvähän se silloin on nyökyitellä. Tuntuu, että Maville ei tuottajien luottamus merkitse enää mitään. Ja voin sanoa, että sieltäpä ojasta ei enää sitä luottamusta kaahita takaisin.

 "Luottamus on kuin paperi, kun se kerran rypistyy, ei sitä suoraksi enää saa".

Yllä oleva kuva tiivistää maaseutuviraston tehtävät, kuinka moni on samaa mieltä, että näinhän se homma on mennyt?


HEI JA TSEMPIT KAIKILLE TRAKTORIMARSSIIN! Sisulla ja syrämmellä! ;)