Oonko myöhässä jos takaisin tuun?

Mun seikkailut alkaa täällä päässä olemaan finaalissa. Kappas! Mulla oli todella vaihde rikas vuosi ja en vain saanut kotia tänne rakennettua. Tai sanotaan näin hienosti, et musta jäi palasia tuonne metsän keskelle ja aika isoja palasia jäikin!

Mun suunnitelmat alkavat olla lukkoon lyötyjä ja mä nostan kytkintä täältä. Ainoa mitä mun aivan ihan yli paljon tulee ikävä, on mun työpaikkaa ja tietenkin työkavereita. Ja mä poistunkin täältä taskut täynnä kokemuksia ja puhtia uusia kokemuksia varten. Ja nou panik, mua ei maataloudesta saa revittyä veks! ;)

Mitä mulla jäi jälkeeni viime vuonna?

Mun tukiverkosto. Ihmiset. Ystävät. Sukulaiset. Kaikki! Mä tajusin tän viimeisen vuoden aikana, että mä olen onnellinen, kun mulla on tämä apinalauma ympärilläni. Ne jotka tietävät musta kaiken ja ennen kaikkea se, ne ihmiset jotka saavat mut hymyilemään. Monta kertaa meinasin kirjoittaa tästä, mutta se et mä rustaan johkin blogiin mun ikävää, ei se kerro sitä koko totuutta, eikä todellakaan poista sitä ikävää. (Vitsi mikä shokki). Joten meitsi come back! ;)

Mut hei, mä tajusin sentään jotain: Mun ei tarvitse kiillottaa pintaa kenenkään takia, vaan voin olla just se rosonen aito minä ja mä kelpaan näin ! 

Aurinkoa Maatalouteen Hei!

Aurinko nousee elokuun aamuun, istahdat lypsymontun portaille. Voiko olla parempaa aloitusta päivälle? Tykyttimet tykyttävät tasaiseen tahtiin ja itse katsot navetan ikkunasta punertavan auringon nousua. Alat kelaamaan edellistä päivää, iltaa. Vettä satoi ja mieli maassa, mutta uusi aamu näyttääkin jo paremmalta.

Siis hei, oon töissä. Joop, mutta se että aloitat päivän hymyillen, niin päivän vastoin käymisetkään ei tunnu niin pahasti. Uskon tulevaisuuteen, parempaan huomiseen. Pakkohan maatalouteenkin on jossain vaiheessa sen auringon noustava, nyt on vain räpiköitävä (sana tarkasti, jos pellolle haaveilee) ja toivottava että vesi (tai maa) kantaa. Tiedän, maajussit ovat hyvin epätoivoisia ja varmaan vituttaa lukea tälläisen pää pilvissä läpyttävän kirjootuksia, mutta jos heittää toivon kaivoon, sinne samassa humpsahtaa kaikki. Tsemppiä kaikille, toivon että se aurinko nousee vielä maatalouteenkin! Sisulla ja isolla Syrämmellä !

!

Ens kerralla sit tuleekin höpsötyksiä taas ;) 

-Kyllikkinä tunnettu-

Sinä kakkakorva menninkäinen!

Tiedättekö kun olet vielä aivan vieras jollekin ihmiselle, totta kai, jokainen yrittää silloin tehdä vaikutuksen. Hmmmmm, miten sen sanoisi.. Yrittää olla normaali ja näyttääkin aivan ihmiseltä. Koska se ensi tapaaminen on kaiken a ja o. Niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Tulet muistamaan sen hetken fiiliksen, kuinka sinua puhuteltiin tai mitä keskustelitte. Mitä näitte, teitte, listaahan saa jatkettua aivan loputtomiin. 

Itselläni on ollut aina se ongelma, että saan tehtyä näistä ensitapaamisista aina jokseenkin erikoisia. Hyvin mieleen painuvia... Millon mulla on paskaa korvan lehdissä saati varpaissa. Millon kahvit pitkin valkoista hupparia. Kädet öljyssä. Kulmakarvat violettina (aivan tosi tarina! Ja vieläpä vahinko) Millon saatan lipsauttaa suustani sammakon (rupikonnan ennemminkin). Joskus kun pitäisi olla hiljaa, mä töksäytän jotain tyhmää. (ex-anoppilassa kerroin sikojen lisääntymisestä, siinä vaiheessa olisin halunnut painua niin syvälle sian perseeseen. You know, kun ihminen joka ei ole maatalous alalla, joutuu kuuntelemaan VÄKISIN :D ) Ja kauheinta on vieläpä se, kun itse tajuaa tilanteen, niin mä en edes osaa lähteä enää korjaamaan sitä. Mutta jäänpähän mieleen! ;)

Varmaan joskus mun läheiset kokee sen kuuluisan "henkisen väsymyksen" mun kanssa. Ihan silläkin, et vaikka yritän käyttäytyä normaalisti, silti mun sisällä asuu sellainen lapsenmielinen menninkäinen, joka haluaa ajatella, että elämä on tehty elettäväksi. Ja "yks" pikku mokahan ei maailmaa saa kaataa ;)

Hauskaa Viikonloppua! Lisää toilailuja luvassa ;)

Muu Muu, I Lav Juu

Mikä näissä tötterö korvissa kiehtoo? Siis lehmissä. 

Silloin aikoinaan kun aloitin työskentelyn näitten hörö korvien kanssa, pelkäsin niitä. Kävelin pitkin seinän vierustaa kun yksikin erehtyi edes vilkaasemaan meikäläistä. Pienten alkukankeuksien jälkeen, alkoi minullekin aueta näiden eläinten upeus. Vaikka osa ei aivan ulkomuodoltaan hurmaa, niin näiden elukoiden persoonat saivat munkin sydämen aivan pakahtumaan. Nämä uteliaat, lempeät (on niitä vi%&upäitäkin), persoonalliset elukat näyttivät tärkeytensä. Tärkeyden suomalaisessa ruoan tuotannossa. 

"Muu muu, i lav juu" tuli siitä, kun navetalla oli arka hieho neiti. Joka aina väisti, vaikka rauhallisesti lähestyinkin. Noh, tämä neiti oli sitten kiimassa aivan liian rakastunut ja erehtyi kohde henkilöstä. Meikäläisestä nimittäin.

Kerrankin tämä kyseinen yksilö uskaltautui lähelle ja antoi rapsutella sekä paijata. Ajattelin totta kai, että hormooni tasapaino kun taas löytyy, niin mennään taas eripuolilla navettaa. MUTTA EI. Nykyään joka kerta tämä rakkaus tulee tervehtimään ja kerjäämään rapsutuksia. Sain siis luottamuksen voitettua ja joka kerta on sellainen sisäinen voiton tuuletus, kun neiti hipsuttelee portille vastaan. Siinä aikamme sit rapsutellaan ja meikäläinen kertoo tuoreimmat paljastukset elämän viisauksista. Ainakin kuuntelee, vaikkei ymmärrä.

Näissä fiiliksissä, leppoisaa Sunnuntaita! "Muu Muu, I Lav Juu!"

Viesti isoon taloon?

Hämmennys. Paljon olis asioita sanottavana, mutta ei vaan saa niitä järkevässä muodossa ulos. No yritetään...

Ajatukseni Suomesta, suomalaisuudesta. Meidän kuuluisi olla yhteen hiileen puhaltavia, jääkiekosta hullaantuvia, oman kansalaisuuden ärräpäisiä puolustajia, hieman salaperäisiä, nauravia. Metsänpeikkoja, pölyhosuja, raskaan työn raatajia, huumorimiehiä, oluesta humaltuvia. Me vaaleat(sekä tummemmat) järvisen, mäkisen(hieman kivisen), kuusisen Suomen asukit, puolustamme omiamme, jopa siihen viimeisen korttiin. Naapurille justjust sanotaan päivää, mutta silti ollaan kaikkien kavereita. Kahvipöytä keskustelut sisältävät nyökyttelyä ja "kylläkyllä" sana rakenteen. Me, me sisukkaat suomalaiset, joilla sydän on kultaa( hieman multaakin).

Mutta maajussit/justiinat räpiköivät tällä hetkellä helvetissä. Tukia vain lykätään ja tuntuu, että viikottain ainakin yhdestä navetasta sammuu valot lopullisesti. Niin myös sen navetan pitäjän silmistä. Nähdä, kuinka vuosikymmenien työ, valuu kuin paska lahjetta pitkin maahan.

Miksi kukaan ei nyt nouse ja nosta sitä kalliiden housujen vuoraamaa persettä sieltä penkistä, siellä isossa hienossa vaaleassa talossa? Miksi te vain suljette silmänne ja korvanne, annatte lauseita joissa ei ole mitään sisältöä? Onko se niin, että maatalouden on kuihduttava, siihenkö te pyritte? Ainakin suunta on siinä mielessä sitten oikea, mutta yhden pyynnön jos saan heittää linjoille; voitteko te aamulla katsoa sitä teidän aamupalaanne, joka toivon mukaan koostuu suomalaisista ruokatarvikkeista ja todeta, emme me tätä tarvitse?

Tervetuloa KEVÄT!

Täällä päin on lumet jo kokonaan karannut maasta ja mukavan lämmintäkin on ollut. Vähän meinaa flunssaa painaa nyt päälle, ihan näin kelien lämpiämisen kunniaks. Tosin tällä hetkellä tuo palautus suomen vuoden aikoihin räpsähti vesi sateena, mut eipähän paikat liikaa kuivu. 

On olemassa sellaisia kevään ensimerkkejä, joista siis tosiaan tiedän että kevät on täällä. Tässä mun joka vuotinen listaukseni.

Motoristit on kaivaneet kypärät varastoistaan ja todella paljon onkin jo moottoripyöräilijöitä ollut liikkeellä. Miekkonenkin kävi päräyttämässä Harrikalla lenkin ja ai että, iski se puoli vuotta pelätty pyöräkuume tännekin. Tässä nyt selaillu erillaisia moottoripyöriä ja sivusta päätynyt ihailemaan noita kaksipyöräisiä voimamyllyjä. Ehkä, ehkä joku päivä.

MUURAHAASET! Ne alkaa tekemään sisälle taas valtatietään kera ohituskaistan. Alkuun nauratti kun poika ja kissat veti niiden murkkujen perässä, mutta... Jos erehtyy silmänsä ummistamaan sohvalle ja juuri saamassa nukkumatin pairan helmasta kiinni, niin heräät siihen tunteeseen, kun joku kipittää poskeasi pitkin. Salamana räpsähtää silmät auki ja huomaat, että sinusta on tehty parkkipaikka. Kymmeniä muurahaisia kulkee pitkin käsivarttasi, jalkojasi ja jopa naamaasi pitkin. Eipä naurattanut enää. Joten muurahaiset saivat oman levähdyspaikkansa, oikein hotellin. (syötin siis)

Muuttolinnut on saapuneet. Ekat taijettiin bongata jo tuossa maaliskuun puolella, mutta minä näin lintubongarina en tunnista käkeä tikasta. (Tunnistan siis oikeasti) Ja voi sitä kaunista joutsenten ujellusta, voiko kauniimpaa musiikkia ollakaan? Taisin (humatkaa sana taisin) myös bongata jonkin sortin hanhen, vai mikä se iso lintu onkaan, jolla räpylät. Mies päätteli et olen nähnyt kurjen, mutta eih, ei se kurkikaan ollut. Sellainen samanmoonen mikä peukalossakin (KAI). Vois ottaa sellasen kertauksen noista lintulajeista jossakin kohtaa. Maybe...

Mieli on paljon virkeämpi kun ei aina ole pimeää ja kylmää. Ja mulla joka kevät tapahtuu, joku "uudestisyntyminen". Mökö talvi minä häipyy ja alkaa tuo hymykin viihtyä kasvoilla, ehkä myös toi aurinko saa mun pään pyörälle. Mulla alkaa sellainen vöyhkö kausi, joka sitten kestääkin tuonne pitkälle syksyyn. Tuntuu vain, että virtaa riittäisi, mutta sen purkaminen onkin sit hassun hauskan vaikeaa.

Peltotyöt. Niistä aletaan puhumaan, kalustoa pikkuhiljaa valmistelemaan ja ollaan kuin lähtöviivalla. Aivan mahtavaa! Muistaa joka vuotisen rehun teon. Sen talkoo hengen ja sen fiiliksen kun ne (märät) rehut on kasassa odottelemassa taas noita ratkiriemukkaita 30 asteen pakkasia. Mutta siis se fiilis mikä noista peltotöistä iskee, on jotakin aivan uskomatonta.Ja vaikka tuo kesä onkin kiireistä aikaa, niin silti joka kevät odottaa aivan liekeissä niiden alkamista. (Ehkä johtuu taas kerran tuosta keväästä) :P
 

Onko kenelläkään muulla mitään varmoja kevään merkkejä? Tietää että nyt, nyt se kesä lähestyy ja korvissa alkaa jo surraamaan hyttysten surina. Hyvästi nukutut yöt siis!

Kohti unelmaa

Yölypsyt tykytelty tankkiin ja mun nukkumatti kurvannut ohi. Ei väsytä, ei sitten pätkääkään. Noh onpahan ehkä jo aikakin vähän päivitellä tännekin. 

Mulle tupsahti sellainen hauska viesti, "Kutsu valintakokeeseen". Katsoin hetken aikaa monttu auki ja tietysti innostuin! Olin hakenut ammattikorkeaan tuossa viime syksynä, kun tuo pikaruokaketjun työpaikka ei oikein ottanut urilleen, joten laitoin sitten hakemuksen ja tadaaaa! Mutta... Tuo mutta sanahan kumoaa paljonkin.

Pari päivää olen sulatellut ja maistellut ajatusta koulunpenkille siirtymiseen, mutta oikeastaan tuossa lypsyn aikana tajusin, että oma unelmani ei liity koulunpenkkiin, vaan tähän arkeen. Tähän mitä monen mutkan kautta ollaan pyöritelty toimivaksi. Työhön, joka antaa ja opettaa käytännössä. Perheeseen, jonka kanssa viettää aikaa, nähdä poijjan kasvavan, haaveilla tulevaisuudesta, mitä se nyt sitten ikinä tuokaan tullessaan. Mutta siis unelmani on toimiva arki. 

Joten meikäläinen skippaa tuon valintakokeen ja koulunpenkin. Ehkä ei nyt ole oikea aika lähteä kouluttamaan itseään tyhmemmäks... (JA VITSI, tuo edellinen lause) Veikkaan että lehmät ei kysele, mitkä paperit mun takataskussa roikkuu ja sitä paitsi, ainahan voi hakea uudestaan, jos se mun unelma koulunpenkille liittyy. Joten te jotka olette menossa valintakokeisiin, Tsemppiä! Meitsi jatkaa lehmien lypsämistä ja arjen pienten ihmeiden kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Enää ei hiljaa nyhjötetä!

Tukien maksu taas lykkääntyi, moni kiristelee rahapussien nyörejä, tuottajien ahdinko vain kasvaa kasvamistaan. Tilanne näyttää todella pahalta. Tuottajat ovat olleet tähän saakka aika hiljaisia ja nöyrtyneet hintojen laskuun, lomaoikeuksien vientiin ja tukien lykkäämiseen, mutta olisiko aika karjaista se ääni nyt kuuluviin.
Millään muulla alalla en uskoisi, että tälläinen menee pureskelematta läpi. Kaikkihan muistaa viime syksyn, kuinka 75% sunnuntailisästä saatiin jättimäismäinen haloo aikaiseksi ja hups heijakkaa se kumottiin.

11.3 järjestetään nyt tuottajien mielenilmaisu Helsingissä ja aivan aiheesta. Tuottajien on aika saada äänensä kuulumaan ja kun se ei kerran kuulu, niin aivan varmasti tulevana perjantaina näkyy! Omasta puolestani voisi jopa lykkästä parisen kuutiota sitä ehtaa tavaraa Senaatintorille, mutta niinhän ei kukaan tee. Eihän?

Eniten minua ihmetyttää, kuinka suomalainen maatalous on päästetty tähän jamaan. Tuottajalta vaaditaan pilkulleen, päivälleen, melkein kellonajalleen kaikki, he nousevat jokaikinen päivä tekemään työtä, jotta suomalaista ruokaa saadaan, joskus voi mennä jopa kellonympäri. Mutta tässä tämä kiitos tuottajalle on?

Monella tuottajalla on perhe elätettävänä siinä sivussa, onko tämä sitä kuuluisaa "maanviljelijät leveilevät tuillaan"?? Laskuja joudutaan lykkäilemään, joiltakin tiloilta viety jopa sähköt, moni on kädet levällään, miettien onkohan aika luovuttaa? Mitä järkeä on tehdä fyysisesti raskasta työtä, josta ei edes viivalle jää taloudellisesti? Tämä on sitä leveätä elämää, jota kaikki kaupunkilaaset kateilette.

Mavi on aika hiljaiseloa kanssa pitänyt, eikös HEIDÄN olisi juuri pitänyt ilmoittaa tukien maksu lykkäyksistä, mutta jokupa kerkesi ensin. Mavilla aivan selvästi ei ole hajuakaan missä mennään saati mikä vuosikaan on. (Perässä hiihtäjät.) Juuri tämän kyseisen virastonhan pitäisi tukea, hallinoida ja opastaa, mutta joku mennyt pieleen ja pahemman kerran. Haastatteluja joita olen lukaissu ja katsonut, saavat niskakarvat pystyyn. Siellä vain nyökytellään ja pahoitellaan tilannetta. EI SE NÄIN MENE. He sentään saavat palkkansa ajallaan, hyvähän se silloin on nyökyitellä. Tuntuu, että Maville ei tuottajien luottamus merkitse enää mitään. Ja voin sanoa, että sieltäpä ojasta ei enää sitä luottamusta kaahita takaisin.

 "Luottamus on kuin paperi, kun se kerran rypistyy, ei sitä suoraksi enää saa".

Yllä oleva kuva tiivistää maaseutuviraston tehtävät, kuinka moni on samaa mieltä, että näinhän se homma on mennyt?


HEI JA TSEMPIT KAIKILLE TRAKTORIMARSSIIN! Sisulla ja syrämmellä! ;)

Bye bye 2015!

Kohta olis vuos taputeltu loppuun! Moneen moista on mahtunut 2015 vuoteen! Palasin töihin, muutin side silmillä uudelle paikkakunnalle (uskoin et kaikki järjestyy), kaksi muuttoa, kaksi duunipaikkaa (ei muuten ole mikään helppo juttu yhdistää navettaa ja pikaruokapaikkaa ja vieläpä muista, missä pitää olla milloinkin),pojjan 1 wee synttärit, kansvikaiset autot, vanha mies, uus mies. Poikimiset, yöttömät yöt, väsymys, ilo, suru. Paljon, tosi paljon tapahtunut.

Joka vuosi, viimeisinä päivinä kirjoitan toiveeni paperilippuselle mitä toivon seuraavalta vuodelta. (Ehkä hiiieman huumoriakin pelissä, koska joka vuosi on silmät veestä naurettu, kun luettu näitä vuoden takaisia kirjotelmia). Mutta tänä vuonna, mä sain saavutettu suurimman osan näistä... heh heh, lunttasin jo mitä olin rustannu ;)

-tee työtä, jolla vaikutus ja jota rakastat (x)
-päästä irti ihmisistä, jotka eivät kuulu tulevaisuuteen (x)
-tee jotain tyhmän rohkeaa (x)
-naura, naura, naura (x)

Onnistuin! Sitten oli aivan pienen pienellä rustattu paperin nurkkaan, "uskalla rakastua". Ja sata nauruhymiötä perässä! En siis todellakaan uskonut, että minä, yh-äiti, joka painaa töissä aamusta iltaan, oppinut huolehtimaan kaiken yksin, antaisi jonkun vieraan astua meidän elämään. Mutta... Meidän elämään astui mies, mies jonka ansiosta olen ymmärtänyt, että kaikki mitä on kokenut, on ollut vain valmistelua tähän. Mä tiedän nyt, miltä tuntuu kun vieressä on ihminen, jonka kanssa on se erityinen side, kun yksi silmäys saa kaiken muun unohtumaan ja tietää, että vaikka maailmassa tulisi mitä vastaa, tämä ihminen ei käännä selkäänsä.  

Mutta meikäläisen on nyt hiljennyttävä (juostava muuttolaatikoiden kanssa) uuden vuoden viettoon ja odottelemaan jännittävää vuotta  2016!

Joten Hyvää Uutta Vuotta kaikille! 

 

Katso peiliin

Näin on käynyt nyt liian monta kertaa ja ehkä mä nyt opin!
Eli lähdin normaalisti töistä, pesin käteni ja käsivarteni, vaihdoin työvaatteet välinkulku kuteisiin. Loikkasin navetan ovesta pihalle, istahdin auton ratin taakse ja päässä pyöri sata asiaa mitä pitää muistaa. Nooh, aloitin kriittisimmästä eli bensatankki huuti lisää ainetta. Kurvasin kylmäasemalle ja viereisellä pistoolilla oli nuorukainen tankkaamassa. Katsahdin häntä ja aloin näpyttämään kortin pin-koodia, juuri kun sain enterin painettua. Kuului tirskahdus ja kun aloin katsomaan tarkemmin, tämä nuorukainen katsoi suoraan minuun (nähtävästi naurua yritti pidättää) todella outo virne kasvoillaan. Iso kysymysmerkki otsalla aloin tankkaamaan ja vilkaisin sitten peilikuvaani auton takalasin heijastuksesta. MULLA OLI PUOLI NAAMAA PASKASSA. Tankkasin, laitoin pistooolin takaisin, toivottelin illan jatkot ja istuin autoon, naama punaisena hehkuen ja eih, se ruskea "meikkivoide" ei lievittänyt naaman punakkuuta. Ne sata asiaa mitä piti muistaa, unohtui aevan kerta heitolla.

Katson,katson täst lähtien peiliin! Paskaista viikon alkua! ;)

Ei se nimi lehmää pahenna

Pah! Uskallan olla erimieltä! Mitä lempeämmän ja normaalimman nimen antaa, niin tulevaisuudessa saat taistella. (No ei nyt kaikkien kanssa, mut niih) Vasikoiden nimeämiseen vaikutti ainakin omalta osaltani sekin, millainen päivä oli ollut. Yhdestäkin vasikasta tuli Elvis aikoinaan, aivan vain sen takia, kun Elviksen biisi oli soinut radiosta. Jääkiekko kausina on tullut, Ilmaveiviä, Kranlundia yms. Kesällä Helle, Muta.. Jouluna taas jouluaiheisia. Helppoa kun heinän teko. (Mitä nyt viime kesä oli, mitä oli) Mutta perustelut miksi vasikalle kannattaa antaa poikkeavampi nimi:

Lehmä nimeltä Terminaattori sai ennen ensimmäistä lypsyä jo ajatuksen karkaamaan, potkurautoihin, neljän ihmisen kiinni pitämiseen, rautahaarniskaan, joka pehmustettu tyynyillä ja fleeceillä, mutta se pirulainen yllätti. Ei ensimmäistäkään potkua, aina mielissään otti hoitajan vastaan. Siis aivan ihana lehmä!

Mutta... Olipas kerran Joulurauha. HUOM, oletin, että Joulurauha olisi ihan näppärä lypsää, mutta...  Kerran potku nenään, parisen kymmentä kertaa sormille, kylkiin. Vihdoin kun sain lypsimet kiinni ja käänsin selkäni, heijautti lypsy-yksikön sarviensa ympärille ja riuhtaisi. Ja taas sama rumba alusta. Niin monet perkeleet tuli sen elukan kanssa kirottua. 

Joten tästä lähtien varaudun antamaan erikoisen ja pahamaineisimman nimen, mitä maa päällään kantaa. 

Mukavaa viikkoa!

 

Kaupungista maalle

Kello soi 4.30. Nousin, puin pairan ja housut heitin vikkelästi kinttuuni. Nappasin kahvinkeittimen poies päältä (näppärä tuo ajastin), kaadoin kahvin termospulloon. Juoksin rappuset alas, ulko-ovi auki, sitten kiinni. Läpytin Nissanin viereen, raappasin lasit. Sormet kihelmöi kylmästä. Jännitti. Pelotti. Aivan uusi maailma aukenisi. Kyllä, tämä oli ensimmäisen työkomennukseni aamu. Ja minulla ei käryäkään, mitä olin menossa edes tekemään.

Ajoin 40 kilometriä. Lunta tihkutti. Vähän reipas -18 astetta pakkasta. Radio huuti kaiuttimien kautta. Ei saanut ajatusta mukaan. Jännitti vielä enemmän. Näin navetan valon pimeydestä. Kurvasin auton navetan seinustan viereen. Sammutin auton, nousin ja kävelin itsevarmana kohti navetan ovea. Tsempaten koko ajan itseäni, "mä selviin tästä".

Vaihdoin vaatteet karjakeittiössä, himmeän keltainen valo paistoi yhdestä nurkasta. Karjakeittiö oli ahdas ja matala. Varmasti, näin jonkun vilahtavan pannun taakse! Ovi aukesi takanani. Yrittäjä saapui. Hän tervehti ja hymyili. Ajatteli varmaan "voi tyttörukka, Jouluaattona opettelemassa." Kyllä, oli 24.12.2009 kun ensi kosketuksen sain koko kiehtovaan alaan. Hassua eikös? Avattiin navetan ovi. Tervehdyksesi saatiin mylviminen.

Juotettiin vasikat. Juteltiin niitä näitä. Hän neuvoi, kuinka paskakone toimi, en oikein tajunnut, että missä vaiheessa pitää sammuttaa. (nou hätä, ei jäänyt kertaakaan päälle). Katsottiin lypsykoneen kasaaminen, kertoi kuinka mukavaa oli, kun Jouluna juttukaveri navetassa. Oli aina niin yksinäistä, kun yksin touhusi. Olihan sentään lehmät.

Aloitettiin lypsy. Näytti millaista maidon täytyy olla, että voi lypsää tankkiin. Antoi vinkkejä. Työnsi punaisen tötsön kouraani. Hämmästyin. Iso kysymysmerkki kasvoillani. Siis tulppa. Opetti kuinka tulpataan. Pyöriteltiin lettupannua. Tuli sorkkaa. Jäin lehmän väliin. Tuli mustelmia. Mutta. Tuo Jouluaatto oli erillainen. Löysin ammatin, josta pidin. Kaupunkilaistyttö muokkaantui yhdessä yössä maalaiseksi ja sen jälkeen navetan ovi onkin käynyt. Ihana Maatalous!


Viikonloput!

"Sinäkö? Maatalousalalla?"

Törmään tähän vähän väliä, kun joudun (pääsen) kertomaan mikä on se mun juttu. Ja aina vastaus on, kyllä. En tiedä mikä siitä tekee niin ihmeeellistä, sekö et oon nainen, pienkokoinen, kaupungista lähtösin? En usko nyt siihenkään, mutta tämä on täääysi ihmetys ja oikeastaan mullekin, kun ihmiset ei vain usko todeks.

"Sinähän oot niin pikkuruinen". Tiedän, oon lyhyt, pieni kokoinen. Mutta katsooko se sitä? Ihan samanlailla saan lehmät lypsettyä, loikattua traktorin hyttiin (sen takia uskoisin sen säätövaran siinä penkissä olevan) kun joku kolmepäätä mua pitempi. Asennehan ja se halu tehdä ratkaisee. Ja ainakaan vielä en ole törmännyt minkään navetan ovella mittapuuhun ja tokaisuun "aijai liian lyhyt". Hah!

"Eikö olis helpompiakin ammatteja?" Varmasti olis, mutta se, että haluanko tehdä muuta. En! Vaikka rahankin takia käyn töissä, niin se palkka ei ratkaise tässä asiassa. "Ihminen on onnellinen silloin, kun tietää tekevänsä sellaista, millä on tarkoitus." Piti ihan henkinen lausahdus lainata, mutta pointti siitä selväks varmasti tuli. Navetan oven avaaminen ennen kukon pieraisua, on ehkä parhain tapa saada päivä käyntiin. Tosin joskus saattaa olla "pieni" muotoisia yllätyksiä vastassa, mutta niitäpä saa aina jälkehen päin naureskella. ;)   

Mukavaa viikonloppua! 

 

John Deere, Valtra, Case?

Merkkiuskollisuus, huh huh... Tästä on käyty kiivaita keskusteluja varsinkin Facebook ryhmissä, koulunpenkillä, töissä, no oikeastaan kaikkialla. Jokainen puolustaa sitä omaa "lemppariaan" henkeen ja vereen. Ja toisaaltaan ymmärrän täysin, mutta toisaaltaan en.Mun ei tarvitse alkaa tappelemaan traktori merkeistä, ei pitää tietynlaista lätsää tai takkia, jossa merkki komeilee ohtalla tai rinnuksilla. Mistäs tälläisen kirjoitus idean sain...

Oma poikani katseli ikkunasta kun markilla pyöri traktoreita, havahduin. Poikaa kiinnosti se, että se traktori meni etiepäin, valot näkyi ja ääni kuului, ei se merkki. Ei ollut väliä, oliko se Valtra, John Deere, Case, Massey ferguson. Tästä innoittamana sainkin idean kirjoittaa tästä aiheesta. Vaikka veikkaankin, että kun mennään vuosia etiepäin, niin pojalle ei aivan sama ehkä enää olekaan minkämerkkinen se OIKEAN pitää olla.

          Kuvan traktori on vasta koeajossa^^ Ei liity merkkiuskollisuuteen mitenkään ;)

Merkkiuskollinen saa olla, mutta se, että mikä juuri omassa toiminnassa on paras ja toimiva, niin ei tarkoita, että se olisi kaikille se paras vaihtoehto. Ja eiks se niin mää, et makuasioista ei voi vain kiistellä? Tuntuu vain tyhmälle, kun siitä saadaan niin kauhea haloo aina, jos toisella onkin muun merkkinen. Sehän on silloin automaattisesti paska. (?! )Omalle kohdalleni se on aivan sama, minkä merkkinen siellä perseen alla on, kuhan on toimiva juuri siihen tarkoitukseen, johon se on ostettu.
 Minkälaisia traktoreita teidän pihapiiristä löytyy? Onko yksi ainoa oikea merkki, vai löytyykö sakki sekava koneiden suhteen?


Ajellaas ens viikkoon! 

Työllä on merkitys!

Mun sydän kuuluu maalle. Paskan hajuun. Utareiden keskelle. Traktorin meluun.

Mun piti ottaa pieni askel pois maataloudesta, jotta näen taas pikkuisen kirkkaammin. Ihminen tekee elämänsä aikana suurimman osan työtä ja jos työ ei ole mieleinen, sitä ehkä tekee hetken, mutta se kuormittaa. Tulee kaipuu siihen, mitä sun oikeasti pitäisi tehdä. Jolla on merkitystä. Vaikka työ on raskasta, se ei tunnu niin raskaalta, kuin se ettet olisi täysin sydämmelläsi työssä mukana. Tiedät, että työtäsi arvostetaan.

Haluan aamulla herätä aikaisin. Napsauttaa kahvinkeittimen päälle. Juoda sen höyryävän kupin ja vetäistä kumsaappaat jalkaan. Ajaa usvan ja pimeän läpi. Nähdä navetan pihavalon. Nähdä 600 kiloiset työkaverit. Puhua puuta paskaa ja silti kuuntelevat. Tehdä urakalla aamuhommat, sulkea navetan oven. Lähteä kotiin.

Ja sama ralli iltapäivästä! Mutta silti, jokainen päivä on erillainen. Ne pienet onnistumisen ilot, pienet suuttumukset, pettymykset, riemut, kaikki tekee tuosta työstä juuri sen, mitä työltäni toivon. Aivan sama, vaikka haisisin paskalle loppu elämäni, mutta jos voin olla ylpeä työstäni, teen mitä vain!

Mukavaa viikkoa!

Lisävarusteet Navettaan

.
Näppäriä juttuja, mitä voes maataloudessa tarvita:

-Kello ensinnäkin, voes lisätä sellasen 8 tuntia siihen 24 tuntiin

-Lypsyhaalarin sais ainakin joinakin päivinä jättää suosiolla naulakkoon ja vaihtaa sukelluspuvun päällensä (ainakin sellaisina päivinä kun satut olemaan väärässä paikassa ja vieläpä väärin päin) <---jätetään mielikuvitukselle tilaa

-Kypärä visiirillä, koska aina se häntä läjähtää joko korvaan, takaraivoon tai sitten silmään

-Housut jotka voe kieputtaa olkapäittensä ympäri, varsinkin jos semmari tulee ennen askareita piipahtaa (parisen kertaa joku innokas taustalta seuraava hörökorva on nappassu kielensä ympäri housun taskun ja huips...)

-Ennustuspallo vai mikä kristalli ny onkaan (sen kerran kun on jotain extraa navetan jäläkeen, niin ensin poikii hieho ja vieressä tiineenä olijakin kekkasee "minäpä kans pyöräytän", saldona kaksi poikijaa)

-Aikakone, sitäkin oon harkinnu...

-Päähän kiinnitettävä kamera (Olishan se nyt siistiä nähdä, mitä oikein on touhunnu)

-Huijaus isäntä... Eli kun isäntä ja emäntä on lähdössä reissuun, voitaisiin ihan vaan huijaus periaattessa laittaa linnunpelätin navetannurkalle isännän romppeet päälle, koska (siis saakelinperhananjokakerta) AINA kun isäntäperhe lähdössä johonkin, niin jotain särkyy, joten huijataanpa koko maatilaa linnunpelättimillä

-Puhuvat elukatkin ois kova sana, vaikka näissä hiljaisissa kiimoissa. "Hei pyllistelijä, oon kiimassa, semmarille voisit soettaa"

-GPS-paikannin (ainakin ekoina kertoina kun lasketaan hiehot sekä lehmät laitumelle, jotta osais jo heti suunnistaa naapurin emännän kasvimaalle)

-Huumorilla ja asenteella selviät ilman yllämainittuja "apuvälineitä"


Ja tämähän oli vain tälläinen lisäyslista! Mukavaa päevää!

Sen kerran kun lepuutat jalakojas ja jäät perseestäs puruämpäriin jumiin^^ voittajafiilis ilmiselvästi!

Työtön vs kotimainen ruoka

Tämä nostatti aenaskin mun niskakarvoja. Totta kai ymmärrän työttömien tilanteen, mutta monen suusta on kuullut, että ei kannata enää mennä töihin, kun tienaat enemmän olemalla VAIN KOTONA? Ja silti, valitetaan kun ei ole rahaa. 

Tuntuu hullulle kuulla tuollainen lause. Tällä hetkellä tienaan vähemmän kuin työtön, no miksi en siis jäisi kotiin. Olen varmaan liiankin vanhanaikainen, arvostan työssä käyntiä. Kautta aikojen ihmisten on täytynyt nostaa persiuksensa töihin, jotta leipä koreilisi pöydässä, mutta kannattaako enää? 

Kotimaisen ruoan kannattaja olen henkeen ja vereen! En suostuisi edes syömään ulkomaalaista lihaa, kasviksia saati maitotuotteita. 

Olen itse nähnyt, mitä maatalous on nykypäivänä ja sydämessä tuntuu kouraisu, kun eripuolelta suomea saa kuulla tilojen lopettaneen. Tuntuu, kuin valoa ei näkyisi tunnelinpäässä. 

Kuka näistä narisijoista suostuisi tekemään työtä, josta et minkäänlaista arvostusta saa, haukutaan näpertelijäksi ja tukien nostajiksi, valitetaan hinnasta, halpuutetaan ja revitään se sinun pussistasi, johon ei muutenkaan ylimääräistä jää. Tuntitaksasi ei ylety edes minimiin. Ja silti, silti tuottaisit muille puhtaat ja kotimaiset raaka-aineet. Narisisitko silloinkin? Joskus toivoisin, että voisi astua toisen kenkiin, voisi ehkä avautua muutamankin silmät siinä samalla. 

Muistan kun pikkutyttösestä lähtien on toitotettu, että Suomen tulisi olla omavarainen, mutta entäs jos maatalous ajetaan niin pohjamutiin, että tuotanto loppuu täältä, suoraan sanottuna ja ajateltuna, olisiko ulkomaalainen ruoka enää "halpaa". Entäs jos ruoan tuonti lyötäisiinkin kiinni, mitä söisit? Kynsiä? Voin satavarmaksi sanoa, että ketään ei kiinnostaisi meidän pohjolaisten nälänhätä siinä vaiheessa. Että olisiko meidän Suomalaisten aika herätä todellisuuteen? Maatalous ei ole oikea säästökohde, jos leikkauksia meinaa. 

SUURI hatunnosto tuottajille täältä päästä! 

                                                                        -Kyllikki-