Ja me yhteen sovitaan!

Tiedättekö mä pyöritän sormia näppäimistöllä ja mulla ei tule mitään järkevää ulos. Böym. Katson ikkunasta kellertävien lehtien tanssia syyskuun tuulissa. Ajattelen sinua. Tiedät kyllä. Ajattelen sormiesi kosketusta, tuoksuasi. Sinua. Kokonaisuudessa. 

Rakastuminen. Tuo varpaita kutkuttava tunne. Tekee syyskuisista öistä pitkiä. Arjesta hassua. Ajatuksien karkaaminen. Kehon kihelmöinti. Joka sanasi alkaa hänen nimellään. Aika helvetin ällö mielen hairahdus. 

Silmäsi leimahtavat roihuun. Katsot minua. Katson sinua. Tämä rakkaus ei ole täydellistä. Eikä siitä tehdäkkään sellaista. Naurahdus. Turvallisuus. Pintaa kiillottamatta. Sinä. Minä. Nytkö on Me. Sovitan sormeni omiisi. Ne ovat kuin muottiin valettu. Näykkäset korvaa. Olkapäät nousee. Kylmät väreet. Aitoutta. Rehellistä. Sitä tämä on. Ei täydellistä, mutta aitoakin aidompaa. 

Muu Muu, I Lav Juu!

-K

Rustaillen!

Hetki Se!

Leikitellääs ajatuksella. 

Tapaat ihmisen. Sanotaanko vanhan tuttavasi. 

Katseenne pysähtyvät. 

Ainoa asia mitä tajuat, on tämä kyseinen ihminen, joka seisoo edessäsi. 

Tutkit häntä katseellasi. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi vuosiluku. 

Sama rysähdys rinnassa. Autot ajavat ohitsenne. Taustalla basson ja ihmisten melu. 

Mutta ainoa mitä tajuat. On juuri Se Hetki. 

Tajuat, että etsimällä et ole löytänyt sitä. Mikä nostattaa hymykuoppasi, 

saa kätesi tärisemään, vatsasi vellomaan.

 Se vain tupsahtaa eteesi. Ja sen vain tietää sisällään, että tämä on Se Hetki.

Hölmöä eiks jee?

Sinä kakkakorva menninkäinen!

Tiedättekö kun olet vielä aivan vieras jollekin ihmiselle, totta kai, jokainen yrittää silloin tehdä vaikutuksen. Hmmmmm, miten sen sanoisi.. Yrittää olla normaali ja näyttääkin aivan ihmiseltä. Koska se ensi tapaaminen on kaiken a ja o. Niin työelämässä kuin vapaa-ajalla. Tulet muistamaan sen hetken fiiliksen, kuinka sinua puhuteltiin tai mitä keskustelitte. Mitä näitte, teitte, listaahan saa jatkettua aivan loputtomiin. 

Itselläni on ollut aina se ongelma, että saan tehtyä näistä ensitapaamisista aina jokseenkin erikoisia. Hyvin mieleen painuvia... Millon mulla on paskaa korvan lehdissä saati varpaissa. Millon kahvit pitkin valkoista hupparia. Kädet öljyssä. Kulmakarvat violettina (aivan tosi tarina! Ja vieläpä vahinko) Millon saatan lipsauttaa suustani sammakon (rupikonnan ennemminkin). Joskus kun pitäisi olla hiljaa, mä töksäytän jotain tyhmää. (ex-anoppilassa kerroin sikojen lisääntymisestä, siinä vaiheessa olisin halunnut painua niin syvälle sian perseeseen. You know, kun ihminen joka ei ole maatalous alalla, joutuu kuuntelemaan VÄKISIN :D ) Ja kauheinta on vieläpä se, kun itse tajuaa tilanteen, niin mä en edes osaa lähteä enää korjaamaan sitä. Mutta jäänpähän mieleen! ;)

Varmaan joskus mun läheiset kokee sen kuuluisan "henkisen väsymyksen" mun kanssa. Ihan silläkin, et vaikka yritän käyttäytyä normaalisti, silti mun sisällä asuu sellainen lapsenmielinen menninkäinen, joka haluaa ajatella, että elämä on tehty elettäväksi. Ja "yks" pikku mokahan ei maailmaa saa kaataa ;)

Hauskaa Viikonloppua! Lisää toilailuja luvassa ;)

Sinä siellä?

Ehkä juuri Sinä, siis sinä juuri! Joka luet tätä tekstiä vasemmalta oikealle, ehkä voisit tunnistaa itsesi ja huutaa HEP!

Juuri sinä, joka huomaat kun asiat eivät ole kohdallaan, et kääntäisi selkääsi. Kävelisit luokseni ja puristaisit lujaa itseäsi vasten, jotta voisin tuntea ihosi ihollani.

Selitäisit minulle, jos jokin sinua painaa. Et pitäisi minua epätietoisuudessa, vaan jakaisimme niin murheet kuin ilotkin.

 

Sinä juuri, joka näet riemuni ja iloni, tunnet energiani itsessäsi asti.

Sinä, joka nauraisit kanssani, itkisit, tanssisit nostaen minutkin ilmaan. Näyttäisit sydämelleni reitin.

Sinä, joka tiedät, että mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään vierestäsi. Sinä juuri tiedät sen. Et pelkäisi tulevia haasteita, vaan rakastaisit ehdoitta. Juuri Sinä!

Tuntisit kaipuun rinnassasi, tuntisit että jotakin puuttuu. Niin kuin minäkin tunnet nyt.

Kun katsoisit minua, tietäisin, että sinä et edes haluaisi kokea ketään uutta, että minä, tälläisenä mini ilkimyksenä riittäisin sinulle. 

Saisit minut hullaantumaan, tekisimme asioita, jotka muistaisimme loppu elämämme. Koska elämähän on nauttimista varten.

 Me uskoisimme, että näin tämä on tarkoitettu. Kaikki pettymykset, sisäiset arvet, ovat koulineet meitä toisiamme varten.

Astuttaisiin askel kerrallaan, ilman suunnitelmia, mutta luottamus, että katseemme osuu samaan suuntaan. Ei kultaiseni kiirehditä!

Ennen kaikkea, toivoisin, että juuri Sinä, olisit se seuraava. En halua enää harhailla. Tiedän, että olemme tällä hetkellä tietämättöminä tai sitten tiedämme. Joten pieni pyyntö, ole seuraava, ole se oikea.

J U H A N N U S !

JUHANNUS! Mun mielestä vaan koko vuoden paras juhla! Keskikesä, yötön yö, maalaisromantiikka, sauna, uiminen, grillaus, pari huurteista. Näillä on taattu onnistunut Juhannus!

Ennen Juhannusta yleensä teen sellaisen paremman siivouksen ja tänäänkin on lattiat ja pyykkikori saanut kyytiä. Sekä tietenkin näin keski-suomalais syntyisenä Juhannus kokko on ollut jokavuotinen perinne (paitsi tänä vuonna). Miehen mukaan me keski-suomalaiset poltetaan kokko aivan väärään aikaan. (Kai niitä trolleja voi Juhannuksenakin häätää ;) ) Ja saunavihdat unohtamatta, ne on joka vuosi pakko tehrä ja niin tänäkin vuonna ne tuli kyhättyä.

Mun on varmaan pakko kertoa kun parisen Juhannusta taakse päin tein näitä hehkutettuja Juhannustaikoja. Ei, en siis kirmaillut missään nakuna, vaan ihan tämä perinteinen kukkia tyynyn alle (läpäläpäläpä) ja se tuleva sulho näyttäytys unissa. (Jos olisin nakuna kirmaillut, niin ei muuten vissiin olis yhen yhtäkään miestä näkyny enää markilla) No joka tapauksessa, minä perse pitkällään noukin ojan pientareelta kukkasia (jopa nokkosen), jotta tämä satuprinssi näyttäytys.
Mutta tiedättekö mitä... EI näkyny sitten yhtään mitään. Mutta sängyssä näkyi. Näissä mun kukkasissa oli jotakin pienen pieniä salamatkustajia ja nehän oli ilon ottanut irti yön aikana. Raavin koko aamun mun hiuksia kuin simpanssi. Joten, mun Juhannustaiat jääköön. Tyydyn vaan tuohon saunaan ja huurteiseen!


Mukavaa Jussia ja muistakaa rentoutua!

The End

Tiedättehän satukirjat. Ne juuri mitä lapsena lueskeltiin. Paksut, monisivuiset, joissa monia tarinoita ja loppu on aina onnellinen. Tässä olen miettinyt ihmisen elämää, me olemme kuin satukirjoja, paksuja, sisältäen eri tarinoita, eri päähenkilöitä, sekoitus komediaa ja draamaa, mutta loppuuko meidän tarinamme aina onnellisesti?

Jokaiseen elämämme tarinaan ei osu se onnellinen loppu, vaikka kuinka yritämme. Uskomme siihen, että se prinssi saa sen prinsessan, rumasta ankanpoikasesta syntyy upeaakin upeampi joutsen tai Jaakko löytää sen pavunvarren. Ehkä se on hyväkin, että emme aina saa sitä onnellista loppua. Ehkä juuri se tekee elämästä mielenkiintoista? Huomatkaa sana ehkä. 

Mutta vaikka osa omista tarinoistanikaan ei ole saanut sitä ansaittua onnellista loppua, uskon, että kun viimeinen tarina luetaan, sen on pakko päättyä onnellisesti. Voisi katsoa niitä pieleen menneitä tarinoita ja todeta, että kaikki ne ilmaan jääneet leijuneet tarinat ilman loppuratkaisua, ovat olleet vain tarkoitus tähän viimeiseen lukuun. Tähän viimeiseen, onnelliseen lukuun.

Mietteliäin terveisin: K