Hetki Se!

Leikitellääs ajatuksella. 

Tapaat ihmisen. Sanotaanko vanhan tuttavasi. 

Katseenne pysähtyvät. 

Ainoa asia mitä tajuat, on tämä kyseinen ihminen, joka seisoo edessäsi. 

Tutkit häntä katseellasi. Mikään ei ole muuttunut. Paitsi vuosiluku. 

Sama rysähdys rinnassa. Autot ajavat ohitsenne. Taustalla basson ja ihmisten melu. 

Mutta ainoa mitä tajuat. On juuri Se Hetki. 

Tajuat, että etsimällä et ole löytänyt sitä. Mikä nostattaa hymykuoppasi, 

saa kätesi tärisemään, vatsasi vellomaan.

 Se vain tupsahtaa eteesi. Ja sen vain tietää sisällään, että tämä on Se Hetki.

Hölmöä eiks jee?

Sinä siellä?

Ehkä juuri Sinä, siis sinä juuri! Joka luet tätä tekstiä vasemmalta oikealle, ehkä voisit tunnistaa itsesi ja huutaa HEP!

Juuri sinä, joka huomaat kun asiat eivät ole kohdallaan, et kääntäisi selkääsi. Kävelisit luokseni ja puristaisit lujaa itseäsi vasten, jotta voisin tuntea ihosi ihollani.

Selitäisit minulle, jos jokin sinua painaa. Et pitäisi minua epätietoisuudessa, vaan jakaisimme niin murheet kuin ilotkin.

 

Sinä juuri, joka näet riemuni ja iloni, tunnet energiani itsessäsi asti.

Sinä, joka nauraisit kanssani, itkisit, tanssisit nostaen minutkin ilmaan. Näyttäisit sydämelleni reitin.

Sinä, joka tiedät, että mikään maailmassa ei saisi minua lähtemään vierestäsi. Sinä juuri tiedät sen. Et pelkäisi tulevia haasteita, vaan rakastaisit ehdoitta. Juuri Sinä!

Tuntisit kaipuun rinnassasi, tuntisit että jotakin puuttuu. Niin kuin minäkin tunnet nyt.

Kun katsoisit minua, tietäisin, että sinä et edes haluaisi kokea ketään uutta, että minä, tälläisenä mini ilkimyksenä riittäisin sinulle. 

Saisit minut hullaantumaan, tekisimme asioita, jotka muistaisimme loppu elämämme. Koska elämähän on nauttimista varten.

 Me uskoisimme, että näin tämä on tarkoitettu. Kaikki pettymykset, sisäiset arvet, ovat koulineet meitä toisiamme varten.

Astuttaisiin askel kerrallaan, ilman suunnitelmia, mutta luottamus, että katseemme osuu samaan suuntaan. Ei kultaiseni kiirehditä!

Ennen kaikkea, toivoisin, että juuri Sinä, olisit se seuraava. En halua enää harhailla. Tiedän, että olemme tällä hetkellä tietämättöminä tai sitten tiedämme. Joten pieni pyyntö, ole seuraava, ole se oikea.

Byebye Sinkkuus!

Oivoivoivoi, mitäs mulle kävikään. Mä vannoin vielä puoli vuotta sitten, etten niitä miehiä tarvihte, mutta! Tuo kiva "mutta" sana aina kaataa kaiken mitä sanoo ennen sitä... Ja näin käy useimmiten ainaskin meikäläiselle.

No tälle akalle siis kävi niin, että se RAKASTU. Löyti miehen. Sanoi hyvästi sinkkuudelle. Kahliutui. Sitoutui. Parisuhteellistui. Viivi ja Wagner.
No anyway, arvatkees mitä sitten tapahtui? Heitin Keski-Suomessa hanskat tiskiin ja muuttaa pyyhälsin miekkosen perässä Etelä-Pohjanmaalle. Ja TÄDÄÄ täällä sitten asustellaan!

Sain työkuvioni selviksi, tosin se vaati yhden viikon aikana 29 työhakemusta, lukemattomat puhelinsoitot ja yhden työhaastattelun. Ja niin sitä töitä löytyi, eli kaikki on mennyt niin kuin elokuvissa.

Mä olen tän puolen vuoden aikana oppinut itsestänikin uusia puoli, mä osaan jopa rauhoittua ja antaa aikaa parisuhteelle, Viimeisin kuukaus oli sellasta mylläkkää, et tuntui kun koko elämä olis ollut vaan pahvilaatikossa asumista, mutta ne pienet hetket, kun katsot toista ja älyät, että et halua kenenkään muun seisovan siinä paikalla.

-Kyllikki-

Mihin sitä miestä tarvihtee?

Silloin pari vuotta sitten kun astuin sinkkuuden maaperälle, ajattelin ja taisinpa jopa sanoa, että "minä en miehiä tarvitse." Ja aika pitkälle ollaankin menty tuolla ajattelutavalla! Ja vieläkin tallaillaan yksin, ja mun kuumat iltamenot rajoittu tuonne tiskialtaan juurille Jukan (tiskiharjalle parempi nimitys) kanssa. Mä sitten kädet rusinoina pyörittelin kippoja, kuppoja parhaillaan tunnin.
Sitten mun kuumat iltamenot alkoivat horjua Jukan kanssa ja oli vain pakko todeta, että meidän on nyt jatkettava erillään.

Sitten tulikin Hissu (tiskikone). Hissu kun saapui aloin heti purkamaan kunniapaikkaa sulhaselle ja sainkin tarvittavat kaapit irti. Hikipäässä raahasin Hissun aukon kohdalle ja järkytykseni se ei mennytkään sukeltamalla sisään. Työnsin, nostin ja ei, Hissulla oli selvästi joku ramppikuume uudesta kodista. No miten minä tämän ratkaisen kun en niitä miehiä tarvitse. No näin!

Levitin sitten ahteriani Puuha Peten seurassa ja mietin kuinka hitossa sen masiinan sais paikalleen... No mun oli pakko luovuttaa ja pyydettävä miehistä apua. Ja lopultahan tiskikone sitten komeili omalla paikallaan, kiitos miespuoleisen avun! Mutta en antanut tuon masentaa ajattelutapaani, minä en miehiä tarvitse...Paitsi tiskikoneen asennuksessa.