Sisälleni astui hiljaisuus. Pelottavaa. Kaikuu vain. Tyhjääkö?
Tämä elämä on aika ironisen hauskaa. Olet onnellinen, sitten joku potkaisee ja kovaa potkaiseekin. Särkyy kaikki. Siitä lähtee tapahtuma sarja, jota enää voit katsoa vain kädet kattoon nostettuna. Kaikki sattuu kerralla, testataanko siinä sitten ihmisen kestävyys vai antaako elämä kokonaisuudessa muistutuksen kuinka haurasta kaikki on? En tiedä, enkä aivan varma olekaan, haluanko edes tietää.
Vaikka nyt elämä näyttikin nurjan puolensa, pakko se on hymyillä ja jatkaa eteenpäin. Opittava taas virheistä, uskottava huomiseen, lupa elää. Unelmoida, löytää paikkansa, antaa kaikkensa, nauraa ja itkeä samanaikaisesti. Sitä se elämä on. Täyttä tunteiden vuoristorataa, ylös, alas. Ja vaikka kaikki muu kaatuukin, niin mun pieni poikani pitää mut pystyssä ja tietenki tukeva sakki, joka seisoo mun takana, mun enkelit!
Koko elämä on lopulta asenteesta kiinni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti