Kuuleeko elämä?

Sisälleni astui hiljaisuus. Pelottavaa. Kaikuu vain. Tyhjääkö?

Tämä elämä on aika ironisen hauskaa. Olet onnellinen, sitten joku potkaisee ja kovaa potkaiseekin. Särkyy kaikki. Siitä lähtee tapahtuma sarja, jota enää voit katsoa vain kädet kattoon nostettuna. Kaikki sattuu kerralla, testataanko siinä sitten ihmisen kestävyys vai antaako elämä kokonaisuudessa muistutuksen kuinka haurasta kaikki on? En tiedä, enkä aivan varma olekaan, haluanko edes tietää. 

Vaikka nyt elämä näyttikin nurjan puolensa, pakko se on hymyillä ja jatkaa eteenpäin. Opittava taas virheistä, uskottava huomiseen, lupa elää. Unelmoida, löytää paikkansa, antaa kaikkensa, nauraa ja itkeä samanaikaisesti. Sitä se elämä on. Täyttä tunteiden vuoristorataa, ylös, alas.  Ja vaikka kaikki muu kaatuukin, niin mun pieni poikani pitää mut pystyssä ja tietenki tukeva sakki, joka seisoo mun takana, mun enkelit!

Koko elämä on lopulta asenteesta kiinni!

J U H A N N U S !

JUHANNUS! Mun mielestä vaan koko vuoden paras juhla! Keskikesä, yötön yö, maalaisromantiikka, sauna, uiminen, grillaus, pari huurteista. Näillä on taattu onnistunut Juhannus!

Ennen Juhannusta yleensä teen sellaisen paremman siivouksen ja tänäänkin on lattiat ja pyykkikori saanut kyytiä. Sekä tietenkin näin keski-suomalais syntyisenä Juhannus kokko on ollut jokavuotinen perinne (paitsi tänä vuonna). Miehen mukaan me keski-suomalaiset poltetaan kokko aivan väärään aikaan. (Kai niitä trolleja voi Juhannuksenakin häätää ;) ) Ja saunavihdat unohtamatta, ne on joka vuosi pakko tehrä ja niin tänäkin vuonna ne tuli kyhättyä.

Mun on varmaan pakko kertoa kun parisen Juhannusta taakse päin tein näitä hehkutettuja Juhannustaikoja. Ei, en siis kirmaillut missään nakuna, vaan ihan tämä perinteinen kukkia tyynyn alle (läpäläpäläpä) ja se tuleva sulho näyttäytys unissa. (Jos olisin nakuna kirmaillut, niin ei muuten vissiin olis yhen yhtäkään miestä näkyny enää markilla) No joka tapauksessa, minä perse pitkällään noukin ojan pientareelta kukkasia (jopa nokkosen), jotta tämä satuprinssi näyttäytys.
Mutta tiedättekö mitä... EI näkyny sitten yhtään mitään. Mutta sängyssä näkyi. Näissä mun kukkasissa oli jotakin pienen pieniä salamatkustajia ja nehän oli ilon ottanut irti yön aikana. Raavin koko aamun mun hiuksia kuin simpanssi. Joten, mun Juhannustaiat jääköön. Tyydyn vaan tuohon saunaan ja huurteiseen!


Mukavaa Jussia ja muistakaa rentoutua!

Viesti isoon taloon?

Hämmennys. Paljon olis asioita sanottavana, mutta ei vaan saa niitä järkevässä muodossa ulos. No yritetään...

Ajatukseni Suomesta, suomalaisuudesta. Meidän kuuluisi olla yhteen hiileen puhaltavia, jääkiekosta hullaantuvia, oman kansalaisuuden ärräpäisiä puolustajia, hieman salaperäisiä, nauravia. Metsänpeikkoja, pölyhosuja, raskaan työn raatajia, huumorimiehiä, oluesta humaltuvia. Me vaaleat(sekä tummemmat) järvisen, mäkisen(hieman kivisen), kuusisen Suomen asukit, puolustamme omiamme, jopa siihen viimeisen korttiin. Naapurille justjust sanotaan päivää, mutta silti ollaan kaikkien kavereita. Kahvipöytä keskustelut sisältävät nyökyttelyä ja "kylläkyllä" sana rakenteen. Me, me sisukkaat suomalaiset, joilla sydän on kultaa( hieman multaakin).

Mutta maajussit/justiinat räpiköivät tällä hetkellä helvetissä. Tukia vain lykätään ja tuntuu, että viikottain ainakin yhdestä navetasta sammuu valot lopullisesti. Niin myös sen navetan pitäjän silmistä. Nähdä, kuinka vuosikymmenien työ, valuu kuin paska lahjetta pitkin maahan.

Miksi kukaan ei nyt nouse ja nosta sitä kalliiden housujen vuoraamaa persettä sieltä penkistä, siellä isossa hienossa vaaleassa talossa? Miksi te vain suljette silmänne ja korvanne, annatte lauseita joissa ei ole mitään sisältöä? Onko se niin, että maatalouden on kuihduttava, siihenkö te pyritte? Ainakin suunta on siinä mielessä sitten oikea, mutta yhden pyynnön jos saan heittää linjoille; voitteko te aamulla katsoa sitä teidän aamupalaanne, joka toivon mukaan koostuu suomalaisista ruokatarvikkeista ja todeta, emme me tätä tarvitse?

The End

Tiedättehän satukirjat. Ne juuri mitä lapsena lueskeltiin. Paksut, monisivuiset, joissa monia tarinoita ja loppu on aina onnellinen. Tässä olen miettinyt ihmisen elämää, me olemme kuin satukirjoja, paksuja, sisältäen eri tarinoita, eri päähenkilöitä, sekoitus komediaa ja draamaa, mutta loppuuko meidän tarinamme aina onnellisesti?

Jokaiseen elämämme tarinaan ei osu se onnellinen loppu, vaikka kuinka yritämme. Uskomme siihen, että se prinssi saa sen prinsessan, rumasta ankanpoikasesta syntyy upeaakin upeampi joutsen tai Jaakko löytää sen pavunvarren. Ehkä se on hyväkin, että emme aina saa sitä onnellista loppua. Ehkä juuri se tekee elämästä mielenkiintoista? Huomatkaa sana ehkä. 

Mutta vaikka osa omista tarinoistanikaan ei ole saanut sitä ansaittua onnellista loppua, uskon, että kun viimeinen tarina luetaan, sen on pakko päättyä onnellisesti. Voisi katsoa niitä pieleen menneitä tarinoita ja todeta, että kaikki ne ilmaan jääneet leijuneet tarinat ilman loppuratkaisua, ovat olleet vain tarkoitus tähän viimeiseen lukuun. Tähän viimeiseen, onnelliseen lukuun.

Mietteliäin terveisin: K

Tervetuloa KEVÄT!

Täällä päin on lumet jo kokonaan karannut maasta ja mukavan lämmintäkin on ollut. Vähän meinaa flunssaa painaa nyt päälle, ihan näin kelien lämpiämisen kunniaks. Tosin tällä hetkellä tuo palautus suomen vuoden aikoihin räpsähti vesi sateena, mut eipähän paikat liikaa kuivu. 

On olemassa sellaisia kevään ensimerkkejä, joista siis tosiaan tiedän että kevät on täällä. Tässä mun joka vuotinen listaukseni.

Motoristit on kaivaneet kypärät varastoistaan ja todella paljon onkin jo moottoripyöräilijöitä ollut liikkeellä. Miekkonenkin kävi päräyttämässä Harrikalla lenkin ja ai että, iski se puoli vuotta pelätty pyöräkuume tännekin. Tässä nyt selaillu erillaisia moottoripyöriä ja sivusta päätynyt ihailemaan noita kaksipyöräisiä voimamyllyjä. Ehkä, ehkä joku päivä.

MUURAHAASET! Ne alkaa tekemään sisälle taas valtatietään kera ohituskaistan. Alkuun nauratti kun poika ja kissat veti niiden murkkujen perässä, mutta... Jos erehtyy silmänsä ummistamaan sohvalle ja juuri saamassa nukkumatin pairan helmasta kiinni, niin heräät siihen tunteeseen, kun joku kipittää poskeasi pitkin. Salamana räpsähtää silmät auki ja huomaat, että sinusta on tehty parkkipaikka. Kymmeniä muurahaisia kulkee pitkin käsivarttasi, jalkojasi ja jopa naamaasi pitkin. Eipä naurattanut enää. Joten muurahaiset saivat oman levähdyspaikkansa, oikein hotellin. (syötin siis)

Muuttolinnut on saapuneet. Ekat taijettiin bongata jo tuossa maaliskuun puolella, mutta minä näin lintubongarina en tunnista käkeä tikasta. (Tunnistan siis oikeasti) Ja voi sitä kaunista joutsenten ujellusta, voiko kauniimpaa musiikkia ollakaan? Taisin (humatkaa sana taisin) myös bongata jonkin sortin hanhen, vai mikä se iso lintu onkaan, jolla räpylät. Mies päätteli et olen nähnyt kurjen, mutta eih, ei se kurkikaan ollut. Sellainen samanmoonen mikä peukalossakin (KAI). Vois ottaa sellasen kertauksen noista lintulajeista jossakin kohtaa. Maybe...

Mieli on paljon virkeämpi kun ei aina ole pimeää ja kylmää. Ja mulla joka kevät tapahtuu, joku "uudestisyntyminen". Mökö talvi minä häipyy ja alkaa tuo hymykin viihtyä kasvoilla, ehkä myös toi aurinko saa mun pään pyörälle. Mulla alkaa sellainen vöyhkö kausi, joka sitten kestääkin tuonne pitkälle syksyyn. Tuntuu vain, että virtaa riittäisi, mutta sen purkaminen onkin sit hassun hauskan vaikeaa.

Peltotyöt. Niistä aletaan puhumaan, kalustoa pikkuhiljaa valmistelemaan ja ollaan kuin lähtöviivalla. Aivan mahtavaa! Muistaa joka vuotisen rehun teon. Sen talkoo hengen ja sen fiiliksen kun ne (märät) rehut on kasassa odottelemassa taas noita ratkiriemukkaita 30 asteen pakkasia. Mutta siis se fiilis mikä noista peltotöistä iskee, on jotakin aivan uskomatonta.Ja vaikka tuo kesä onkin kiireistä aikaa, niin silti joka kevät odottaa aivan liekeissä niiden alkamista. (Ehkä johtuu taas kerran tuosta keväästä) :P
 

Onko kenelläkään muulla mitään varmoja kevään merkkejä? Tietää että nyt, nyt se kesä lähestyy ja korvissa alkaa jo surraamaan hyttysten surina. Hyvästi nukutut yöt siis!

Kohti unelmaa

Yölypsyt tykytelty tankkiin ja mun nukkumatti kurvannut ohi. Ei väsytä, ei sitten pätkääkään. Noh onpahan ehkä jo aikakin vähän päivitellä tännekin. 

Mulle tupsahti sellainen hauska viesti, "Kutsu valintakokeeseen". Katsoin hetken aikaa monttu auki ja tietysti innostuin! Olin hakenut ammattikorkeaan tuossa viime syksynä, kun tuo pikaruokaketjun työpaikka ei oikein ottanut urilleen, joten laitoin sitten hakemuksen ja tadaaaa! Mutta... Tuo mutta sanahan kumoaa paljonkin.

Pari päivää olen sulatellut ja maistellut ajatusta koulunpenkille siirtymiseen, mutta oikeastaan tuossa lypsyn aikana tajusin, että oma unelmani ei liity koulunpenkkiin, vaan tähän arkeen. Tähän mitä monen mutkan kautta ollaan pyöritelty toimivaksi. Työhön, joka antaa ja opettaa käytännössä. Perheeseen, jonka kanssa viettää aikaa, nähdä poijjan kasvavan, haaveilla tulevaisuudesta, mitä se nyt sitten ikinä tuokaan tullessaan. Mutta siis unelmani on toimiva arki. 

Joten meikäläinen skippaa tuon valintakokeen ja koulunpenkin. Ehkä ei nyt ole oikea aika lähteä kouluttamaan itseään tyhmemmäks... (JA VITSI, tuo edellinen lause) Veikkaan että lehmät ei kysele, mitkä paperit mun takataskussa roikkuu ja sitä paitsi, ainahan voi hakea uudestaan, jos se mun unelma koulunpenkille liittyy. Joten te jotka olette menossa valintakokeisiin, Tsemppiä! Meitsi jatkaa lehmien lypsämistä ja arjen pienten ihmeiden kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Enää ei hiljaa nyhjötetä!

Tukien maksu taas lykkääntyi, moni kiristelee rahapussien nyörejä, tuottajien ahdinko vain kasvaa kasvamistaan. Tilanne näyttää todella pahalta. Tuottajat ovat olleet tähän saakka aika hiljaisia ja nöyrtyneet hintojen laskuun, lomaoikeuksien vientiin ja tukien lykkäämiseen, mutta olisiko aika karjaista se ääni nyt kuuluviin.
Millään muulla alalla en uskoisi, että tälläinen menee pureskelematta läpi. Kaikkihan muistaa viime syksyn, kuinka 75% sunnuntailisästä saatiin jättimäismäinen haloo aikaiseksi ja hups heijakkaa se kumottiin.

11.3 järjestetään nyt tuottajien mielenilmaisu Helsingissä ja aivan aiheesta. Tuottajien on aika saada äänensä kuulumaan ja kun se ei kerran kuulu, niin aivan varmasti tulevana perjantaina näkyy! Omasta puolestani voisi jopa lykkästä parisen kuutiota sitä ehtaa tavaraa Senaatintorille, mutta niinhän ei kukaan tee. Eihän?

Eniten minua ihmetyttää, kuinka suomalainen maatalous on päästetty tähän jamaan. Tuottajalta vaaditaan pilkulleen, päivälleen, melkein kellonajalleen kaikki, he nousevat jokaikinen päivä tekemään työtä, jotta suomalaista ruokaa saadaan, joskus voi mennä jopa kellonympäri. Mutta tässä tämä kiitos tuottajalle on?

Monella tuottajalla on perhe elätettävänä siinä sivussa, onko tämä sitä kuuluisaa "maanviljelijät leveilevät tuillaan"?? Laskuja joudutaan lykkäilemään, joiltakin tiloilta viety jopa sähköt, moni on kädet levällään, miettien onkohan aika luovuttaa? Mitä järkeä on tehdä fyysisesti raskasta työtä, josta ei edes viivalle jää taloudellisesti? Tämä on sitä leveätä elämää, jota kaikki kaupunkilaaset kateilette.

Mavi on aika hiljaiseloa kanssa pitänyt, eikös HEIDÄN olisi juuri pitänyt ilmoittaa tukien maksu lykkäyksistä, mutta jokupa kerkesi ensin. Mavilla aivan selvästi ei ole hajuakaan missä mennään saati mikä vuosikaan on. (Perässä hiihtäjät.) Juuri tämän kyseisen virastonhan pitäisi tukea, hallinoida ja opastaa, mutta joku mennyt pieleen ja pahemman kerran. Haastatteluja joita olen lukaissu ja katsonut, saavat niskakarvat pystyyn. Siellä vain nyökytellään ja pahoitellaan tilannetta. EI SE NÄIN MENE. He sentään saavat palkkansa ajallaan, hyvähän se silloin on nyökyitellä. Tuntuu, että Maville ei tuottajien luottamus merkitse enää mitään. Ja voin sanoa, että sieltäpä ojasta ei enää sitä luottamusta kaahita takaisin.

 "Luottamus on kuin paperi, kun se kerran rypistyy, ei sitä suoraksi enää saa".

Yllä oleva kuva tiivistää maaseutuviraston tehtävät, kuinka moni on samaa mieltä, että näinhän se homma on mennyt?


HEI JA TSEMPIT KAIKILLE TRAKTORIMARSSIIN! Sisulla ja syrämmellä! ;)